- Musiikkiviikkojen tänne tuoma tyttö keltaisissa haisaappaissa ja sotkuisessa kiharapehkossa (Ei katsekontaktia, mikä on hyvä asia, alan valmistautua hirveään eroon Lähtenee ensi viikolla viimeistään. Näen hänet jopa puolen kilometrin päästä, johtuen saappaista. Jotka ovat kadehdittavan Upeathyvätihanat. Tyylikäs ihminen.)

- Sielultaan silialainen mies, joka yleensä pyöräilee tummansinisessä housupuvussa ohi,  harmaat ohimot, kahden vanhan talon kokoinen karisma, housujen prässit, paitsi eilen yllättävästi 80-luvun tyylisessä mokkanahkatakissa, joka näytti uudelta ("Päivää." tai: "Hyvää päivää." tai: "Iltapäivää." Hymyilee.)

- Kaupan täti jonka nimeä en tiedä, siniset silmälasit
(Säitä. Viimeksi: "Minua sitten pistelee niin vihaksi!" Heitteli niskoja ja teki ilmeitä.)

- Tyttö, joka ulkoiluttaa kultaista noutajaa. Yksinäisen oloinen ja jotenkin hukassa. (Ei katsekontaktia, enkä halua.)

- Sen mies, joka ulkoiluttaa samaa kultaista noutajaa. Sen oloinen, että on vielä elossa toisin kuin puolisonsa. Tervehdin katseella ihan ok kai.

- Kaisan naapuri, joka tänä aamuna seisoi pihlajaansa vasten naama pihlajassa kun katseli toisen puolen naapurin puuhia. Säikähti mua, kuten tavallista, mutta kerrankin ennätin ensin! ("Huomenta." Ei vastausta.)

- Kaisan naapurin vaimo (yleensä vastaa, ei aina)

- Lyhyt mies, joka käy salilla ja pelkää mua. Molemminpuolinen yhteisymmärrys väistää vastaantultaessa.

- Oikein lihava täti, jolla on kaksi lasta ja hiljainen kiltin näköinen mies. Ei edes tiedä että kuuluu mun jengiin.

- Raksaäijät, kulkevat porukoissa ja ostavat noutotiskiltä jotain lämmintä paitsi se yks jolla on musta tukka aina salaattia.

- Kirjastonjohtaja, jonka kanssa puhun eri kaupunkien kirjastojen arkkitehtuureista ja joka unelmoi katedraalin näköisestä kirjastosta Liminkaan ja joka panee huulipunaa ja osaa puhua englantia lievästi murteella. Antaa monistaa ilmaiseksi jos on hyvä päivä.

Tajusin eilen yöpyöräillessä että peltoaukea
jossa ei ole puun puuta
tai talon taloa
koostuu itse asiassa
kolme neljäsosaa taivaasta.
Se kuva, mun mielenmaisema. Vaikka Tyrnävällä on vielä parempi mutta
se on liian hyvä.
Luen Eliaden Pyhä ja profaani kirjaa.
Tämä ajatus on luultavasti sen vika.

Essi
- Polvisukissa ja hameessa mummonpyörällä.
(Perusliminkalainen. Vastaa asiallisesti ja hymyilee tarvittaessa mutta ei aina.)



Ei muuta.

Kuvitella että itse voi päättää sellaisista asioista kuin kertojaratkaisu

tai tarina.

Juoni.

Se on sama asia kuin elämän kanssa mutta kun sitä on niin pöljä ettei älyä kuin opetella tämän saman asian joka päivä uudestaan. Tosi asiassa se menee näin: Ainoastaan pitäytyä itse kirjaimissa, ja silloin kun se ei suju, ruveta vielä älyttömämmäksi, ruveta uudelle sivulle kirjoittamaan tuosta noin vain ja siitä tulee hirveintä yksinkertaisinta huonointa mitä ikinä, mitä kivirykelmiä se räjäyttääkään auki, vuoren. Sitä joka hetki kuitenkin elää niin kuin voi ja osaa, parhaiten, juuri siinä hetkessä.  Turha väittää muuta. Sitä joka hetki tekee sitä, mitä eniten tahtoo, haluaa. Jos on laiska sielu se vain haluaa oikoa jäseniään yksinkertaisuudessa, helppoudessa, kauneudessa, jota on hyvä teksti. Joka on pelkkää tradition toistamista se on Anni Tanni Talleroinen pieni tytön tylleröinen istui puolukkamättäällä Haluan oppia niin huonoksi että minua rupeaa naurattamaan ja olen semmoinen yksinkertainen naurava hullu lopulta vain.

Kuinka improvisaatio ja shamanistinen rituaali tulevat toisiaan kohti ja läpi. Se artikkeli oli erinomainen. Hieno.

Mikä autuus ja ilo mikä keveys perhosia vain! Ja yksinkertaisen ilo!

Yksinkertaisen ilo, kuten ilo aina on vain yksinkertaisten! Älykäs, suu vakavana istuu tanssiaisten reunamilla ja seuraa toisten tanssia. Ei ole edes kammannut tukkaa, kun ei välitä. Mistään. "...sille ihminen vieraaksi jää..." Vai miten se meni. Hyi että.

(Ote luonnospäiväkirjasta 25.6.08)

Essi

Kaksi kertaa kaupassa, miten ne parveilevat hyttysmyrkkyhyllyn kohdalla ja epätoivoisesti tarttuvat purkkiin. Helsingistä. Kuvausryhmää, elokuvaa. Sen näkee kuka on ulkopaikkakuntalainen. Minua niin naurattaa, pelkää hyttysiä hihihihihihi. Eilen panin ripsiväriä ja yritin käydä pyörällä katsomassa mutta kai ne olivat jo lopettaneet työt tältä päivältä. Kaksi nosturia oli kirkolla, kameroita varten.

 

Moi,
 
Kielletty hedelmä-elokuvan kuvaukset tapahtuvat Limingassa 24.6-30.6 välisenä aikana ja ko aikavälille tarvitaan paljon avustajia osallistumaan elokuvan joukkokohtauksiin. Jos tämmönen homma kiinnostaa, niin laittakaa postia osoitteeseen paula.pitkanen@helsinkifilmi.fi. Jos itse ei pääse, mutta tietää jonkun jota kiinnostaa, niin laittakaa viestiä eteenpäin.
 
Alla infoa elokuvasta:

Kielletty hedelmä kertoo kahdesta maaseudulla kasvaneesta tytöstä, jotka kokevat kesäisessä pääkaupungissa elämänsä seikkailun. Uskonnollisissa kotioloissa varttuneet nuoret päättävät aikuisuuden kynnyksellä karata kaupunkiin kokeilemaan kaikkea, mikä on ollut aiemmin kiellettyä. Elokuva on kasvutarina - kertomus nuorista ihmisistä, itsenäistymisestä, ihmissuhteista ja vapaudesta.

Kielletty hedelmä on Dome Karukosken kolmas pitkä elokuva, Tyttö sinä olet tähti (2005) ja Tummien perhosten koti (2008) -menestyselokuvien jälkeen. Lähtökohdiltaan ja ydinteemoiltaan uusi elokuva jatkaa TSOT:n linjoilla. Tavoitteena on tehdä vastaavanlainen, kiinnostava ja keskustelua herättävä tapaus, joka vetoaa sekä arvostelijoihin että suureen yleisöön.

"Mitä sitten tavoittelen kolmannella elokuvallani? Elokuvaa, joka saisi ihmiset kananlihalle, nauramaan ääneen, hymyilemään, itkemään ja ehkä oppimaan jotain." - Dome Karukoski

Elokuvan keskeisissä rooleissa nähdään jälleen nuoria, nousevia nimiä kotimaisessa elokuvassa. Pääosista Raakelin roolin näyttelee Marjut Maristo (Tummien perhosten koti, 2008), ja Mariana nähdään Amanda Pilke (Helmiä ja sikoja, 2003).

Genre: kasvutarina / draamakomedia / seikkailu

Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Pääosissa: Marjut Maristo ja  Amanda Pilke
Sivuosissa: mm. Joel Mäkinen, Jarkko Niemi, Malla Malmivaara, Lotta Kaihua,
Olavi Uusivirta, Timo Tikka, Jani  Volanen, Tommi Korpela ja Sauli Suonpää
Tuottaja: Aleksi Bardy / Helsinki-filmi Oy
Kuvaukset: Helsingissä 13.5.-  19.6. ja Limingassa 24.6. - 1.7.2008
Ensi-ilta: 13. helmikuuta 2009
--------------------

Jos haluat lyhytelokuvakäsikirjoittaa:

Forwardina tämä maili:

No mutta hei!
Luetkos "koulu" posteja kesällä?
Hyvä jos luet koska ystäväni kanssa tarvitsemme käsikirjoittajan
lyhyt elokuvalle jonka voisi kuvata mahdollisesti kesälomalla!
Tyylinä "*Fucking Åmål*" mutta twistinä fucking Oulu.

http://cartoonweb.blogspot.com/2008/05/tylsyys-iski-oikein-kunnolla.html


E

   
Sataa vettä. Pyöräilin kirjastolle vain muistaakseni, että leivinuuni jäi vetämättä.
Kirjoitan tähän jotain, mitä luen parhaillani, luin juuri ja luen kohta ja miksi:
Eliade, M: Pyhä ja profaani
(Miten pyhä suhteutuu tilaan, ihmisen suhde pyhään eri aikoina, eri uskonnoissa)
Eeva-Liisa Manner: Eros ja psykhe
(Luin viime viikolla. Tämä teos ei ole kirjallisuutta! Se on jotain muuta. Se ei ole taidetta. Se on kaiken yllä, ohi, se on luettava kaikkien koska siinä on kaikki ja ei mitään. Kirjoitan tästä huonosti koska en haluaisi sanoa mitään. Tämä on niitä kirjoja.)
Eero Ojanen: Sivistyksen filosofia
(Sivistynyt ihminen, siinä merkityksessä, mitä useimmat sen käsittävät, on suurin typerys! Hän on idiootti!)
J.M.Barrie: Peter Pan Kensingtonin puistossa
(Kieli. Luonnollisuus, leikki)
Kosonen, Meretoja etc: Tarinoiden paluu: Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta
(Hyvä, että löysin. Duras, Perec, Kundera, Tournier, etc.)
Siltala: Tunturin ja meren kansa - Fellets och havets folk - valokuvia Pohjois-Norjan kveeneistä
(Löytö!)
Eeva-Liisa Manner: Hevosrunoja
(Ei näytelmän veroinen mutta vetää. Yksi kerrallaan. Paloina. Menen hevosia kohti näin ja näin...)
Shakespeare: Myrsky
(Satu ja tosi, Prosperon hahmon taikavoima ja voimattomuus. Jokin tässä, joka sieppaa minua)

Lisäksi näitä:
Antiikin myytit ja mytologiat
Shamanismi - kaikki siitä, mitä löydän.

En tajunnut lukevani näin paljon, manasin toissaviikolla itseäni henkisen laiskuuden tähden.
Ehkä sittenkin, toisinaan, tulen lukeneeksi. Pidän näistä listoista. Kirjoittakaa tekin omianne.

Essi

 

Se on ihan tavallinen aamu: Laitan huivin suojaamaan itse rumaksi leikkelemääni tukkaa ja katsahdan ylös: Koivun vihreitä, nuoria lehtiä.

Luen Pirjon (nimi tarkoittaa tulen jumalatarta) kirjoittaman puheen kevätjuhlassa. Paavo (kuvassa etualalla) syö kakkua ja taka-alalla Joku on pakannut ja poistuu alueelta kotiinsa. Tai johonkin. Mihin lie, jo joutui armas aika ja suvi suloinen.

"Mä näen että sinä katselet minua," sanoo Pirjo.
Vaan etpäs ehtinyt nähdä tätä, ensimmäistä kuvaa (kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen).

"Saako tulla myöhässä huomenna?"
"Miksi."
"Se venyy myöhään tänään."
Annan luvan. Paavo sanoo, että "opetan ne laiskoiksi."
Kuules nyt, sanon. "Koulu on loppunut jo."
Ja:  "Tanssi, tanssi, poika."
(Tanssi, tanssi poika!)

Seuraavana päivänä makoilen tyhjän kouluni lattioilla ja vetäydyn ohjaajan roolista yhdeksi muista. En ole enää vastuussa mistään. En siitä, että puhe kulkee. En siitä, kulkeeko kirjoitus ja jos joku laulaa, kuka ja miten. "Eilen minä laitoin musiikkia ja tanssin teille kaikille," sanoi Aino Koivisto.


Kasimir kertoo tarinan amerikkalaisesta performanssitaiteilijasta joka söi partateriä ja kuoli mahahaavaan. Minä ja sisko seistään tuolilla, nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon.

Kohta joku taas voittaa Euroviisut. Kohta joku rasvaa polkupyöränsä kesäkuntoon, se luonnon uudeks luopi ja kutsuu elohon, kohta joku rakastuu, rakastu ite! joku kirjoitti minun muistikirjaan, minä hänelle vastasin ettei rakkaus koskaan ole imperatiivi senkin hullu.
Kohta minä poltan sikarin ja kiittelen itseäni tästä vuodesta.

Tässä Paavo on poistumassa juhlasta (enpäs ole, hän sanoisi tähän. Et olekaan, vastaan, tarinan kannalta, kuvasta välittämättä kyllä, rakas ystäväni, tässä sinä juuri Olet poistumassa juhlasta.)
Kesä tuli kuin tulikin silloin kun sen piti, vaikka antoi lunta ja manasin sitä tuulimyllylleni, sanoin jo on aikoja eletty. Puhuin kuin vanha mies.
Ja vanha mies myös olin.
Kun koulu viimein on tyhjä ja kaikki on toisillemme sanottu, halauksin, menen ulos ja sanon:
"Nyt."
Sytytän sikarin. Se on makea.
En ajattele haikeita ajatuksia. En ajattele koivun alkavia vihreitä lehtiä enkä tyhjää, kaikuvaa kansakouluani. Sisko tulee. Hän istuu viereen, ojennan hänellekin ja polttelemme hetken. Sanon että hänestä voi tulla hyvä taideopettaja, jos niin on tarkoitettu, mutta hän välttelee aihetta.
"Se oli hyvä vuosi, tämä."
Nyökkään.
"Hirveen äkkiä jotenki lumpsahti."
"Se on syksy kohta."
Mutta hän käskee minua olemaan jo hiljaa. Mikä on hyvä asia.

Essi

   
Taustalla soi hiljaa punk.
Ainon "Kivikoulun aaveeksi" nimennyt naishahmo käy taas vessassa, eikä kukaan enää reagoi siihen.
Istun koneella, se hurisee. Sormenpäät tuoksuvat tupakalle, linnut lentävät ikkunan ohi. Joku on jo aloittanut siivouksen.
Kasimirilta lahjaksi saamani taulu, pyhä nainen, tuossa, glittereissään, tahdittomasti minua katselee. Joku istuu sohvalla tuolla kaukana, patteri naksuu, missä on paperinkeräysastia?
Siivoamisen ääniä, askeleita, epämääräistä muminaa, josta en saa selvää. Juuri äsken tuttava facebookissa ymmärsi viestini väärin. Vai enkö itse ymmärtänyt lähettäessäni mitä kirjoitin, jonkun lyhyt nauru, kahinaa, lisää, naisen ääniä, kaikilla on kyllä oltava syli johon kääriytyä. Joku tulee minun huoneeseen kysymyksen kanssa.
"Älä heitä niitä pois."
"Anna mä katon ne ensin."

E

"Viimeisiä ajatuksia (Kirjoitettu 18. toukokuuta 2008)
Vaikka siltä ei säänpuolesta näytäkkään, niin kesä on silti jo ainakin kalenterien mukaan tuloillaan. Olen nyt toiseksiviimeistä (tai kolmanneksi riippuu miten laskee) päivää täällä Limingassa ja tiistaina olisi tarkoitus häipyä ja jättää tämä elämänvaihe taakseni. Lopullisesti? Vaikea sanoa... toivottavasti ainakin pidemmäksi aikaa kuin vain kesäksi. Hieno vuosi on ollut jokatapauksessa. Oppinutkin olen jotain niin kirjoittamisesta, kuin itsestänikin. Eli ei ole siltäkantiltakaan katsottuna ollut turha vuosi. Jään varmasti kaipaamaan tätä turvaa ja rauhallisuutta, jonka nämä kivikoulun seinät ovat minulle antaneet. Ne ovat nähneet paljon puolia minusta, myös sellaisia asioita mitä en ole näyttänyt kenellekkään muulle. Ja sellaisen paikan kaipuu jää varmasti päälimmäiseksi kun täältä lähden. Tietysti jään kaipaamaan myös ympärilläni pyörineitä ihmisiä, mutta se on jo normaalia tälläiselle opiskelijalle. Paikat vaihtuu, kohtaa uusia ihmisiin ja tutustuu heihin, viettää aikaa, kunnes on taas aika jatkaa omia teitään, jättää ihmiset taakseen ja unohtaa, joskus kohdata joku jonka muistaa ja kantaa mukanaan elämänsä loppuun asti."

Nyt ajatukset ovat kutistuneet entisestään. Jäljellä on enää lauseen päättävä piste.

Kiitos kaikille kuluneesta vuodesta. Oli mahtavaa viettää se teidän kanssanne. Hyvää kesää ja hyvää elämää.

Jari Manninen

(Vastine, kommentille)

(Jo eilen oli tehty, eli kirjataan eilinen julkaisuajankohdaksi ja katsotaan ilmestyykö oikeaan kohtaan)


Mies tuntee miehen.

Siinä on kaksi miehen syliä: kaksi kertaa paljon, kaksi kertaa enemmän, kaksi kertaa tarpeeksi. Kaksi kertaa kaikki.

Täydellisyys. Homojen hommaa.


Ja jatkuva itku. Ja jatkuva nauru. Ja loputon kesä, ja ikuinen talvi:
"And all that is now / And all that is gone / And all that's to come / And everything under the sun is in tune / But the sun is eclipsed / By the Moon"
(P.F.)


Ja jatkuva taivas, ja ikuinen helvetti, avioliitto, mies ja nainen, nainen ja nainen, mies ja mies, kaksi päätä ja neljä jalkaa ja neljä kättä -

Ja ihminen, yksin täydellisen epätäydellinen, kosketus, yksin, täydellinen epätäydellisen rakkaus - Itseni Laulu - maailmankaikkeuden kuva, epätäydellisen, jumalaa ei ole, on vain kaikkeus, joka on kaikki, jossa on kaikki, joka tietää kaiken, joka on kaikkialla ja aina, kaikkeus joka ei ole syntynyt, kaikkeus joka on -

Minä en ole istunut sylissä. Minä, joka en ole maannut, minä olen seisonut yksin vuoren huipulla ja huutanut maan ylitse pursuavaa rakkauttani. Minä olen katsonut maata, ja katsonut selkäni takana seuraavaa vuorta, tätä korkeampaa, ja tiennyt paikkani. Minä olen ollut tässä, yksin, tulematta luo tai menemättä luo, antanut sylien olla ja painia keskenään. Minä olen kääntänyt selkäni, noussut seuraavan huipun juurelle ja kysynyt tietä saamatta vastausta. Minä olen kohonnut seuraavalle huipulle ja taas kääntynyt katsomaan maata allani, nähnyt uuden rakastajan ensimmäisellä vuorella katsomassa eteensä laskeutuvaa maailmaa, vuodattamassa oman lempensä sen kaiken ylle. Ja minä olen ottanut paikan ylläni seisoneelta vahdilta, joka on vuorostaan sanomatta sanaakaan kääntynyt ja lähtenyt ylemmäs kohti seuraavaa huippua.

Ja tämä on tapahtunut lukemattomia kertoja, tämä kaikki.

Tämä kaikki.

Elämme vaikeita aikoja, ystävät hyvät.

(fragmentti päättyy)

    Kuinka hoidetaan taloa ja muita tavaroita

 
Taloansa tulee hoitaa näin:

 On pestävä ikkunat.
 On varovasti huuhdeltava lasit
että sisältä näkyy ulos ja että yleisvaikutelma
olisi puhdas. On pidettävä lattiat
puhtaina ja puhdistettava matot,
liinavaatteet ja muut irtotekstiilit
ja astiat ja
kaikki pinnat
mitä on.

 on huolellisesti
ja säännöllisin väliajoin
tarkistettava talon yleiskunto
korjattava
mahdolliset pintavauriot
sisältä ja ulkoa niin, etteivät ne pääse
läpäisemään rakenteita ja tuhoamaan niitä
läpikotaisin.

 
hoidettava piha ja tehtävä siitä
omannäköinen
kitkettävä
hoidettuun pihaan ilmaantuvat
rikkaruohot ja muu sinne sopimaton
kasvisto ja vaalittava vain tunnettuja,
sinne istutettuja lajikkeita, on
pidettävä pihatie siistinä

 ja niin kuin eteinen on sisätilojen
kutsukortti                            (ja keittiö ja kylpyhuone)
on etupiha koko talon ja omistajansa
ja kaikkien, jotka talossa asuvat
etupihan on kaikkien, kaikkein tärkein.

 On pidettävä huolta etupihasta.

 

Ihan itse kirjain kirjaimelta, Paavolle omistettuna, päätoimisen tuntiopettajan tuntipalkalla (josta tämän suoriutumiseen kului tarkalleen, kellosta katsottuna tasan 7 minuuttia):

Essi Tuulikki

Kevätkansioista, omasta kirjoittamisesta ja kirjoittajaprofiilista keskustelua. Huomenna linja matkustaa koko päiväksi kirjamessuille, je!

   
"Minua odottaa nainen, hänessä on kaikki eikä mitään puutu.
Ja silti puuttuisi kaikki jos seksiä ei olisi, kosteutta
  jonka oikea mies saa aikaan.

Seksissä on kaikki, ruumiit, sielut,
merkitykset, todisteet, puhtaus, herkkyys, tulokset, julistukset,
laulut, käskyt, terveys, ylpeys ja äitiyden mysteeri,
  siementen maito,
kaikki toivo, hyvänteko, antaminen, kaikki intohimo, rakkaus, 
  kauneus, maan ilot,
nämä ovat seksissä, osa seksiä
  ja sen oikeutus.

Mies minun makuuni tuntee seksuaalisuutensa, myöntää häpeilemättä
  sen ihanuuden -
nainen minun makuuni tuntee seksuaalisuutensa, myöntää häpeilemättä
  sen ihanuuden.

Pysyn kaukana kylmistä naisista,
haen sellaisten seuraa jotka ovat odottaneet minua.
  He ovat kuumaverisiä ja osaavat tyydyttää minut,
ymmärtävät ja arvostavat minua.
Tällaiset naiset kelpuutan, he saavat minusta
  vakaan aviomiehen.

He eivät ole pätkääkään vähempiarvoisia kuin minä,
heidän kasvonsa ovat auringonpaahteen
  ja tuivertavien  tuulten ahavoittamat,
heidän lihaksissaan on entisaikojen jumalaista notkeutta ja voimaa,
he osaavat uida, soutaa, ratsastaa, ampua, juosta,
  lyödä, väistää, edetä, tehdä vastarintaa, puolustaa itseään.
He ovat ylivoimaisia  omina itsenään: rauhallisia, selkeitä,
  itsensä hallitsevia.

Kahmaisen teidät iholleni naiset,
en päästä menemään, haluan tehdä hyvää.
Olen teidän puolellanne ja te minun, ei vain itsemme tähden
  vaan muidenkin.
sisällänne nukkuu sankareita ja bardeja,
suostuvat heräämään vain minun kosketuksestani.

Minä se olen naiset, minä raivaan tieni,
olen kova, kitkerä, iso, jääräpäinen, mutta rakastan teitä.
en satuta enempää kuin on pakko,
valutan ainetta josta näiden osavaltioiden veroiset
pojat ja tyttäret saavat alkunsa,
puserran hitaalla karkealla lihaksella,
keskitän kaiken energiani yhteen paikkaan, en kuuntele rukouksia,
en vetäydy ennen kuin olen luovuttanut
 sen mitä sisälleni niin pitkään on kertynyt."



Luen Walt Whitmanin Valittuja runoja (Sammakko 2007) ja katselen tuulimyllyä työhuoneen ikkunasta.
Katson kelloa.
Aamulla heräsin kahdelta ja join kaksi pannua espressoa ja kirjoitin neljä tuntia romaania ja sitten tulin tekemään työpäivän ja usko minua tai älä, korjaan tällaisen rupeaman vain kahden yön normaaleilla unilla.
Rakkaustyö, you see. Ekstra energia.
Kevät! Hitaat, karkeat lihakset! Adamin lapset, joista Walt-setä kirjoittaa niin, että minussa kaikki soi ja laulaa, tämä ihana hullu päivä, jona mikään ei mikään ole niin kuin pitäisi.
Kirjoittavan ihmisen todellisuus, huntu sen päällä.
Mikä ilo.
Voisin vaikka itkeä! (Sellaista itkua josta minä ja setä W. Blake olemme samaa mieltä: Syvässä ilossa sinä vaikenet synkäksi tai itket, ja syvässä surussa naurat, naurat. Lue Taivaan ja helvetin avioliitto, jos et usko minua niin kuin sinä minua et usko koskaan, kumminkaan.)

Essi


Ei, vielä:

" Tunti hulluudelle ja riemulle! Tätä raivoa! Älkää pidätelkö minua!
(Miksi tunnen itseni niin vapaaksi kun myrskyää?
Mitä minun huutoni salamoiden ja riehuvan tuulen
keskellä merkitsevät?)

Että juon mystisten houreiden maljasta syvemmin kuin kukaan!
Tätä raakaa hellää kipua! (Jätän sen perinnöksi teille lapset,
kerron siitä tarkoituksella teille, oi sulhanen ja morsian.)

Että annan itseni kokonaan sinulle tuntematon,
että sinä annat itsesi minulle, maailmasta piittaamatta!
Että palaan paratiisiin! Kainoa ja naisellista kaikki!
Että vedän sinut lähelleni, että huulillesi painuvat ensimmäistä
kertaa päättäväisen miehen huulet!

Tämä arvoitus, kolmeen kertaan sidottu solmu, syvä pimeä lampi,
avatut ja valossa!
Että lennän sinne missä on vihdoinkin tarpeeksi tilaa ja ilmaa!
Että vapaudumme menneistä siteistä ja sopimuksista, minä omistani
ja sinä omistasi!
Että löydän uuden ennen kokemattoman huolettomuuden luonnosta!
Että kapula irtoaa suulta!
Että tunnen tänään ja kaikkina päivinä riittäväni sellaisena kuin olen.

Tämä jokin, todistamaton! transsiin vaipunut!
Että riistäydyn täysin toisten ankkurista ja otteesta!
Että kiidän vapaana! syöksyn päistikkaa eteenpäin vaaroista välittämättä!
Että härnään perikatoa ivahuudoin, kutsun sitä luokseni!
Että kohoan korkeuksiin,
ponnahdan rakkauden minulle viitoittamaan taivaaseen!
Että nousen sinne tällä juopuneella sielullani!
että menehdyn jos niin täytyy käydä!
Että saan ravintoa koko loppuelämäksi yhdestä yltäkylläisestä,
vapaasta tunnista!
Yhdestä ohikiitävästä hulluuden ja riemun tunnista."

Limingan taidekoulun kirjoittajalinjan ja aikakauslehti Kaltion julistama neljäs valtakunnallinen minuuttinovellien kirjoituskilpailu on ratkennut.

Tänä vuonna aiheena olivat kansantarinat. Raati sai luettavakseen sekä moderneja versioita että perinteisempää kansantarinakerrontaa ympäri Suomen. Minuuttinovellien hallitsevaksi lajiksi nousivat tänä vuonna yksittäiset aikaan ja paikkaan sidotut kaskunomaiset kertomukset, joissa piilee kansantarinalle ominainen moraali tai pieni opetus. Kilpailun ylituomarina toiminut kirjailija Rosa Liksom valitsi voittajaksi Matti Kaivosen tekstin Naapurit. Kaivonen on vuonna 1951 syntynyt turkulainen taidemaalari, joka on harrastanut kirjoittamista yli kymmenen vuotta. Taiteilijana Kaivonen suosii surrealistista ja impressionismista tyyliä.

Liksom kommentoi tekstiä: "Naapurit-novelli on mitä elävintä kansanperinnettä. Novelli on hyvin kirjoitettu, tarina selkeästi rajattu ja tarinan henkilökuvaus on täsmällinen. Tarina on samaan aikaan sekä hyvin vanha että raikkaasti uusi."

Toiseksi sijoittui 19-vuotias abiturientti Anni Lappela Vironlahdelta tekstillään Linnunveri. Lappelan novelleja on aikaisemmin julkaistu Tammen nuorten kirjoittajien antologiassa.

Kolmanneksi ylsi tekstillään Tiistai Tuulikki Halla Tampereelta. Halla on opiskellut kirjoittamista mm. Viita-akatemiassa Tampereella. Aikaisemmin hän on menestynyt kirjoittajana mm. Kaltion muusa-kirjoituskilpailussa sekä Pirkanmaan kirjoituskilpailussa.

Kaikki voittotekstit julkaistaan tuomarin arvioiden kera Kaltiossa, joka ilmestyy 10.6. Kattavampi otanta kilpailun parhaimmistoa julkaistaan Limingan taidekoulun nettisivuilla kesän aikana.

Taidekoulun puolesta kaikille osallistuneille kiitos.

Essi Kummu 

 

 

 

Kevätnäyttely meinaan. Tänään ihmiset vielä saivat käydä ihmettelemässä taidekoululaisten aikaansaannoksia, mutta ensiviikolla kaikki puretaan ja siirretään pois. Kiitokset kaikille vierailijoille, sekä teille jotka seiniä sotkitte, että teille jotka maksoitte pullakahveista.

Paavo rämpii Limingan mustalla suolla pyhänä aikomuksenaan saattaa meidät vielä viimeisen kerran jättämään lopullinen kädenjälkemme Ippalan seiniin.


Tämä auto on saanut tähän päivään mennessä jo useammankin värikkään maalikerroksen ylleen.


Minna katsoo kirjoittajalinjan huoneen aforismien, tarinoiden ja suoranaisen vittuilun täyttämiä seiniä vielä viimeisen kerran ennen näyttelyn sulkemista.


Siinä on Ippala. Vielä toistaiseksi. Jossain vaiheessa se pannaan maan tasalle. Sääli sinänsä, monen taiteilijan kädenjälki ja muisto paikalla käymisestä katoaa rakennuksen mukana ikiajoiksi.


Kevätnäyttelyn järjestäminen Ippalaan oli kaiken kaikkiaan mielestäni loistava idea. Vielä hienompaa kaikesta teki se, että paikka ei ollut pelkästään taidekoululaisten leikkikenttä, vaan myös yleisölle annettiin vapaat kädet ilmaista itseään paikan päällä.

Tarvitsemme enemmän julkisia paikkoja, missä ihmiset voivat kirjoittaa ja piirtää luvallisesti seiniin, jättää jälkensä vuosikymmeniksi jälkipolvienkin nähtäväksi. Meillä pitäisi olla samaa tarkoitusta varten taloja, joita ei pistetä maan tasalle. Tässäpä idea, joka voisi kehittää kulttuuriamme huomattavasti ja tarjota ihmisille vapauden omaan taiteelliseen ilmaisuun julkisesti.

Joni

Taas ohjeistettiin rakastumaan ja häpeämään. Hmmm..eihän nyt rakkautta voi väkisin itestään puristaa vai voiko jos oikein yrittää? Ja onko se silloin aitoa vai teeskenneltyä? Ilman muuta riippuu rakastumisen kohteesta, onko se ihminen vai kenties lemmikki..vai maasta näin tähän aikaan putkahtava voikukka.. Miksi ihmeessä keväällä juuri pitää olla "kevättä rinnassa"? Voihan talvellakin yhtä hyvin olla "talvea rinnassa" ts.talvella sen rakkaudentunteen luulisi vielä enemmän lämmittävän paleltuvaa sydäntä. Keväällähän lämmittäjänä toimii sentään aurinko automaattisesti. Kotiläksyn toisena osana on häpeeminen, joten koitetaan nyt sitte mennä sitä kohti ja potkia hajalle muuria - varsinkin jos se on hyviä asioita torjuva muuri.

Nämä olivat päällimmäiset jutut, jotka tästä päivästä jäivät. Istuskelimme siis ulkosalla ja runoilimme ja höpötimme. Kevät ei suinkaan ole yltäkylläisyyden aikaa(pelkästään) vaan kovan luopumisen aikaa. Prosessin vain meinaa aloittaa turhan aikaisin, niin ettei ehdi pysähtyä nautiskelemaan:(  Nautinnon pyrkimyksestä ja häpeän torjumisesta/siitä pakenemisesta seuraa koomisuus(tai voin olla väärässäkin ja se onkin seurausta jostain aivan muusta). Vastaava kuvastui osuvalla tavalla useissa runoissamme.

Miksemme voisi olla yhtä avoimia kuin lapset, sillä niiden kaltaiseksihan kaikkia kehotetaan tuleman? Ippalassakin vierailleet lapsukaiset näyttivät olleen onnellisimmillaan, kun heille järjestettiin luovaa toimintaa. Epäonnistumisen pelko ei sido heitä niin kuin se sitoo aikuisia.
            Miksipä sitten antaisimme sen sitoa..?
Ajatuksii, pliis!                                                                           Mirabella

Kevätnäyttelymme avajaiset vietettiin siis eilen sunnuntaina. Tilaisuuden avasi Pirjomme bändi Claudius esittämällä muutaman kappaleen, ennen kuin ihmiset siirtyivät kahvittelemaan ja sen jälkeen auditorion puolelle kuulemaan minuuttinovellikilpailun tulosten julkistamista.


Sitten olikin vuoro siirtyä Ippalaan, missä tilaisuus jatkui kello 14. Sitä ennen kuitenkin tulevat suuret kirjallisuusnerot, Minna Valtonen ja Jari Manninen, kohtasivat toisensa päärakennuksen edustalla. Käteltäessä he osasivat ottaa asiaan kuuluvan teennäisen hymyn valokuvaa varten.


Siinä se on! Koko koulun taiteilijoiden yhteinen näyttelytila.


Eikä sisälle päästy ilman kunnon portailla poseeraamista. Täytyyhän meidän kirjoittajien hieman mainostaa itseämme. Hei, siellä on sentään meidän tekstejämme esillä myös. Yksi kirjoituksilla vuorattu huone kertoo enemmän kuin tuhat maalausta... Tai jotain sinne päin...


Sisällä päästin vihdoinkin itse leikkiin eli leikkiin itse. Essi ja Pekko toivat mukanaan kaikenlaista krääsää, joista sitten kehiteltiin yhtä sun toista hauskaa puuhaa niin meille itsellemme kuin yleisöllekin. Tässä Essi testaa kasvovärejä Jariin, ennen kuin lukee pakkauksesta, että ne saattavat olla haitallisia herkälle iholle.


Ja mitäpä olisi ollut tämäkään päivä ilman kunnon sisäpiirin läppää. Puhaltelimme ilmapalloja ja kirjoitimme ne täyteen asioita, kuten rooleja niitä tutkiville ihmisille. "Nyt olet pimeä jänis" ynnä muuta yhtä järkevää. Tämä kuvassa näkyvä mainospallo (suurimman faninsa kanssa) päätyi aitiopaikalle kattoon roikkumaan.


Ja leikkiminen jatkukoon. Essin ja Pekon leikkikalut asettuivat patsaiksi valokuvaa varten ja tekivät mitä heidän ikinä käskettiin tekevän, joka ei loppujen lopuksi ollut kovin paljoa. Claudius-bändi improsi laulun yleisön antamien lauseiden mukaan. Sitten lausuttiin tekstejä suu ahdettuna täyteen toffeeta leikkikalujen esittäessä tarinaa.


Pekolla ja leikkikaluilla on hauskaa. Vai onko se sittenkin tuskanhikeä?


Koko mahtava tapahtuma päätettiin (suurimman osan muusta väestä jo häivyttyä) leikkimällä Pekon hankkimilla vanhoilla originaaleilla japanilaisilla toimintafiguureilla. Minäkin sain puolestani toimittaa Essin toimintafiguurin virkaa... Niinpä me kerroimme tarinan pienestä Köntistä ja hänen ilkeästä isosisästään. Mestarillinen otos on Minna Valtosen käsialaa.


Vaikka ette sunnuntaina olisikaan paikalle päässeet, niin ei huolta, näyttely on avoinna vielä kaksi viikkoa. Muistakaa siis poiketa, jos kylillä pyöritte. Älkää unohtako pullakahvitarjoilua!!!

Joni

Avajaiset sunnuntaina. Päivä aikaa saada kaikki valmiiksi. Mitään ei saisi tehtyä, ellei viime tippaa olisi. Pakon edessä kaikki tulee hoidettua kunnialla loppuun, jopa kirjoittajalinjalaisten osalta. Ja kylläpä tämä ahkera ja työntäyteinen päivä olikin! Ippalassa kirjoitettiin ja teipattiin seinät tekstiä täyteen.

Kaappikirjailija.


Eikä Ippala suinkaan ollut ainoa paikka, jossa riitti puuhaa. Myös päärakennukselle tuleva nurkka muotokuvien kirjoitusta varten täytyi saada kuntoon. Näin jälkeenpäin tuntuu uskomattomalta, että olimme tosissamme ripustamassa noita kankaita seinälle. Ja samalla raiskataan taidetta laittamalla se törkeätä seinävaatettamme koristamaan. Avajaisissa saatte nähdä, mikä on lopputulos.

Tämä jos mikä on sitä tyyliä! Aito hippikammari!


Seinille kirjoittaminen (ja piirtäminen) on kivaa!


Päivän lopuksi Maria saapui pitämään meille haastattelua, joka ilmeisesti julkaistaan Rantalakeudessa. Taustalla näkyvä Jari tuntuu olevan kiinnostuneempi muista hommista kuin vastausten antamisesta. Ja meidän julkaisumme ensimmäiset sivut menivät päin sitä ihteään...


Älkää unohtako saapua paikalle sunnuntaina! Pullakahvit eurolla!!!

Joni

"Sinulla on ihana ääni. Lue meidän tekstejä nauhalle, niin sitten ihmiset voivat mennä niitä semmoiseen koppiin kuuntelemaan."

Just. Siitäkään mitään tule. Äänitysohjelma ei pidä meistä. Muutenkin kirjoittajalinjalaisten aloitus kevätnäyttelyyn valmistautumisessa on ollut jokseenkin nihkeä. Helppoahan se kuvataidetta on pistää esille, mutta tekstien laita on toinen. Kyseessä on kuitenkin visuaalinen näyttely, ei yleisö tule sinne istuakseen lukemaan. Mutta emmeköhän me vielä jotain keksi. Kova on yritys ainakin.

Ahistukaamme siis yhdessä auringonpaisteesta nauttien.

Minna maalaa.


Heidi laulaa.


Ehkä meidän pitäisi kahlita Essi kahdeksi viikoksi sinne koppiin tekstejämme lukemaan...

Joni

Jonkin aikaa on tehnyt mieli tänne taas jotain kaikkien iloksi (tai suruksi) kirjotella. Kuten kaikki tiedämme, kevät on koittanut, vaikka takatalvi välillä pääsikin tuiskullaan häiritsemään. Muutosten ja valintojen aikaa kevät perinteisesti on tai ainakin sellaiseksi mielletty. Vanha loppuu eli minun/meidän tapauksessamme tämä lukuvuosi. Uusia kujeita ja varakujeita on keksittävä tulevalle syksylle. Hyvä, että on haaveita ja unelmia - niitä kuuluu jokaisella olla, mutta pettymys niiden mahdollisesta toteutumattomuudesta voi olla itse haaveiden kokoinen. Motivaatiota täytyy joskus hakea kaukaa, samoin sen säilyttämiseksi joskus pinnisteltävä. Kukas sitä koskaan tietää, millaista hyötyä mistäkin tulevaisuudessa tulee olemaan. Asia erikseen näkyykö se hyöty heti. Toisinaan sitä joutuu etsimään ja kaivamaan muistivarastostaan. Kun katselen tätä vuotta taaksepäin, on se kieltämättä ollut hyvinkin antoisa. Opittu on kaikenlaista tai sitten ei juuri mitään. Kokemusta kaikki, "hedelmiä elämän hedelmäkorissa".
Onneksi on vielä tiedossa loppukevään kohokohtia, joista kaikista emme vielä ehkä ole tietoisiakaan. Yksi semmoinen tiedossa oleva asia on tuleva kevätnäyttely, jolloin saamme vallata kokonaisen talon tehden sille mitä ikinä huvittaa. Mielenkiintoista kontrastia luo, kun saa käytettäväkseen hempeän vaaleanpunaisen huoneen, joka suorastaan uhkuu viattomuuttaan. Siinä onkin sitten varaa turmella sitä synkkyydellä (kunhan ei mielellään mene äärimmäisyyksiin, mut ollaan me nyt sen verran fiksua porukkaa, ettei me kaikkea maailman kauneutta sentään haluta tehdä olemattomaksi. Emmekä myöskään säikytellä kuoliaaksi ketään :D)
Eilen katselin hankkimaani sulkakynäsettiä miettien, kuinka teknistyneitä olemmekaan. Ilman ympärillä vallitsevaa nykyajan mukavuuskalustoa emme pärjäisi hetkeäkään. Olemmeko nautinnon ja helpotuksen vai riippuvuuden uhreja? Kenties molempia, sillä niiden raja on häilyvä. Joudumme vaivoin hankkimaan musteenkin tulostimiin, ennen vanhaan se saatiin suoraa pullosta. Yksi onnellinen täällä elää vielä ilman sähköpostipalvelunkin vankeutta.
Onkohan kirjoittamisella ja lentämisellä jotain yhteistä? Kummankin yhtenä symbolina toimii sulka, jos sitä nyt siksi voi kutsua. No ainakin mielikuvitus tunnetusti lentää; ja mitä vapaammin sen parempi.
Siispä toivotan lopuksi kaikille mielikuvituksellista ja idearikasta kevättä! Tai millaista kevättä vaan, vaikka piinallista tai vapaata sekä kaikkea siltä väliltä.
  Mirabella

   

Nimi kirjoittajalinjan historian ensimmäiselle julkaisulle?
Kuljeskelen ympäriinsä ja hoen typeriä.

Ehdotuksia?

Voittajalle Omena!


E

Kuva: Tuila Vuorinen


Aamulla jätän auton kotipihaan ja nostan repun selkään. Päätän kävellä koko matkan töihin: noin viisisataa metriä. Kävelen. Ajattelen: Nää on mun jalat.
Matka kulkee nostan jalkaa toisen eteen. Ajattelen: Tee työtä ja rukoile.
Liminkajoki tuossa, se on minulle annettu ohje minun mentorilta. Muistan sen aina joskus ja muistan sen nyt, on tehnyt takatalven, lunta on, maistelen sitä suussa: Rukoile.
Tee työtä ja rukoile.
Kävelen. Lunta on, tee työtä.
Ja rakasta.
Se on imperatiivi ja lumpsahtaa väliin ilman että ehdin ajatella, se vain tulee, kuten askeleet, kävelen ja olen melkein perillä jo.
Tee työtä ja rakasta.
Tee työtä, tuossa näkyy portti ja siinä lukee Lampimuseo, tee työtä kuten rakastat?
Rukoile.
Jätän sen pois. Muita ei näy missään.
Missään ei näy liikettä, ohi käy sellainen ajatus onko nyt vapaapäivä. Se on täysin mahdollista. Kuljen omissa maailmoissa. Eilen meni puoli tuntia ennen kuin osasin lukea mitä paperissa sanoo. En tajunnut etes puhetta.
Tarkistan rehtorin auton.
Rehtorin auto on pihassa. Tänään on töitä.
Kukaan ei kulje missään. Hiljaista on. Missä kaikki ovat?
Tee työtä kuten rakastat?
Kirjoita.
Kirjoita kuten rakastat?

"Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten. "

Avaan oven. Askeleet portaissa, heitän repun sohvalle ja katselen kahvinkeitintä.
Lumpsahdan työpöydän ääreen ja päivään, mutta yhä sijaitsen samassa ajatuksessa:
Olisiko se mahdollista?

Kirjoittaa, sillä tavalla?




 (Ote Eino Leino: Hymyilevä apollo)
Essi