Ruokatunnilla istun kahvikupin kanssa aurinkoläntissä kouluni edessä ja unelmoin sikarista. Kauempana lapset leikkivät.
Aurinko kurottuu taivaasta alas, puihin, maahan, joka haisee koiran kakalle. Jään sulamisen äänen kuulee, se ritisee, tämä on ilman muuta niitä hetkiä elämässä kun on vähän aikaa sujut kaiken kanssa, menneisyytensä kanssa.
Aamulla olen raahautunut puoliunessa koululle tunnustan oppilaille etten ole saanut itseäni herätetyksi unesta (jossa nainen tuli minun luo ja näin katseesta että se tunsi minut, kysyin onko me tavattu, on, hän sanoi, menneisyydessä. Ja: "meillä on tapaaminen kohta. Menneisyydessä.")
Olen tilannut pojilta puolen minuutin radiokuunnelman ja saamme aamun ensihetkiin maailmanensi-illan punkkia: "Mitä isot herrat edellä sitä pienet perässä, Matti näyttää mallia---pulkalla Arkadianmäkeä alas."
Sen mitän sain selvää, kappale oli hyvin Minna Canthin päivän kanssa osuva, sukupuolista tasa-arvoa
 kommentoiva. Minna Canthilla oli 7 lasta joita hän yksin huolsi sanomalehtinaisen ja kirjailijantyönsä ja yhteiskuntaa kommentoivan roolinsa lomassa.
Ihailen häntä.
Ja paria muuta naista, tänään.
Puhun jotain Canthista, siteeraan hänen ajatuksiaan, kirjeitään. Lopun aamua vietämme lukemalla ulkosalla Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjoja ääneen. Aurinko paistaa. Kevät soi ja se soi joka paikassa minua, meitä.
Mitä kummaa unen nainen yritti sanoa?
Onko tuo surina juuri nyt, tuossa, lähtöisin tästä tietokoneesta vai ikkunan takana pörriäinen?

Essi