Opiskelemme lyriikkaa. Tänään meillä oli ilo tutustua Eva-Stina Byggmästarin Oi kaurapuuroa -runoon. Runon sanat on pätkitty tavuihin ja heitelty sivulle pyöreän lautasen muotoon. Voi vitsi kuinka nokkelaa! Olen pahoillani, mutta minä olen tyhmä ja isopäinen maalainen, enkä ihan käsitä, miksi Byggmästar on tuollaisen "runon" kirjoittanut. Voisinhan minäkin laittaa kaksi sanaa peräkkäin ja esitellä vakavana, että tämä on suurta runoutta ja tällä runolla on tällainen syvä taso. Ja sitten naureskelisin olemattomaan partaani, kun ihmiset keekoilisivat runoni ympärillä ja ihmettelisivät sen uljasta syvää tasoa. Keisarin uusia vaatteita ihaillaan niin kauan, että joku onneton tollo paljastaa, että keisari onkin ihan ilkosen alasti.

Oi kaurapuuroa -runon analyysissä sanotaan: "Visuaalisen ja kielellisen ulottuvuuden lisäksi voi kuulostella runon akustisuutta. Kilahtaako lusikka lautasen reunaan vai uppoaako se ääneti pehmeään puuroon? (---) Runon kokonaisvaltainen kokeminen ei typisty pelkkään näköaistiin: kuulo- ja makuaistinkin on syytä virittyä herkimmilleen." (Taina Ratia)

Hohhoijaa. Pitäisikö minun ruveta potemaan alemmuuskompleksia siitä, että minä en koe kaurapuurorunoa ollenkaan noin kokonaisvaltaisesti? Minä  olen sillä(kin) tavalla vanhanaikainen ihminen, että haluaisin runon kertovan minulle  jotakin ihan oikeasti, antavan  oivaltamisen iloa,  lohdutusta tai vaikkapa hauskutusta. Kaurapuuroruno ei anna minulle yhtään mitään, mutta ehkä kirjallinen eliitti on ollut tohkeissaan saadessaan runon käsiinsä. Vaikuttaa siltä, että kirjallinen eliitti onkin nykyrunouden kohderyhmänä. Heti jos runous koskettaa suurempaa yleisöä tai jos jonkun runoilijan runoteokset menevät hyvin kaupaksi, kysymyksessä on kirjallisen eliitin mukaan kertakäyttörunous, jossa ei ole minkäänlaista syvää tasoa. Voisiko arvoisa kirjallinen eliitti kuitenkin olla hyvä ja suoda minulle anteeksi sen, että pidän Heli Laaksosen runoista?

Maria