Olen tullut takaisin.

On oman tekemisen jakso, henkilökohtaisen palautteen aika. Saavun tyhjään kivikouluun vähän yhdeksän jälkeen, hiljaisuus on ihmeellistä.

Keitän kahvit; luotan siihen siihen, että joku tulee. Olen saanut Essiltä kassillisen kansioita, lisää työpöydällä, sekä alkuviikon aikataulun:

   12.11.                   13.11.
  9.15 Aki                9.15 Oskari
10.00 Pirjo            10.00 Joni
11.00 Aino            11.00 Heidi
13.00 Minna K      13.00 Minna V
14.00 Jari               14.00 Maria

Aki tuleekin, lähes ajallaan, juttelemme. Yritän olla hyödyllinen, avuksi. Pirjo ei tule (myöhemmin sähköposti: anteeksi, unohtui tyystin), ei haittaa, ehdin lukea Ainon kansion läpi ainakin ylimalkaisesti, ja miten hyvä onkaan lukea! Mietin, miten paljon helpompi olisi ollut, joskus, jos nämä kaikki omakuvat ja muut olisi annettu silmilleni jo kaksi kuukautta sitten. Kansio on tulvillaan, muutkin kansiot, ei vain omia kirjoituksia, koko ryhmä on täällä, näissä, tekstinä läsnä. Vaikutun, alan tuntea, kuvitella tuntevani, ihmisiä paremmin kuin kahden läsnäolon viikon aikana.

He ovat kirjoittajia, kyllähän minä tämän tiesin. Enkä kuitenkaan tajunnut. Yritin puhua.

Luen kansion, laitan King Crimsonin 'Red'-albumin soimaan. Suurta Kauneutta, 'Starless and Bible Black' on se kappale jonka hautajaisissani haluaisin kuulla, ja olin jo unohtanut kuinka upea on 'Fallen Angelkin'. Menen lattialle selälleni, suljen silmät, katselen kattoa. Nousen.

Aino kopistelee myös sisään, lumet kengistään. Istuu sohvalle, puhumme. Hyvä puhua, näin, yksittäin, helpompi kuin yhdeksittäin. Tarkoitan siis kaksittain. Kerron, miten olin harmistunut kun kuulin prosessipäiväkirjoissa kerrotun edellisen olojaksoni opetuksen hitauden harmittaneen ihmisiä ilman, että kukaan suoraan sanoi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei ääneen sanottu, sanon myös - vai sanonko, onko se vain ajatus, jälkeenpäin sanotuksi kuviteltu, kuka muistaa kaiken.

Sitä en kuitenkaan sano, miten vaikuttunut olin ihmisten kirjoituksista. Miten eteviä, luontevia kirjoittajia! Miksi en tajunnut, soimaan itseäni, vaikka tiedän, että soimaaminen on turhaa, minun tehtäväni oli tuolloin opettaa, ei lukea. Turha menneitä katua, nyt luen, nyt vaikutun.

Hyviä täällä, hyviä kirjoittajia.

Lounaan jälkeen Minna on ilmestynyt suureen saliin, tietokoneen ääreen. Istun nojatuoliin, luen tekstiään, Minnakin siirtyy sohvalle ja tuijottaa. Puhuu sitten Heidille unistaan, keitä tyttö kahvia, sanon, kun tulee sellainen olo, että nyt olen tässä ja jos olisi sata vuotta sitten niin niin pitäisi sanoa, olisi sellaiset roolit. Minna nousee, sanon että elä ny, keittää kuitenkin. Mutta laihat lirut, ikään kuin kiusallaan. Juo itsekin, ei oikeasti kiusallaan siis. Ikään kuin.

Istuu sitten opettajan työhuoneen sohvalle. Vaatii: "Joko jutellaan?" Pari asiaa tässä, kirjastotiedot, sanon ja hoidan, kaadan maitoa kuppiin. Keskustelen, keskustelemme, melkein sen kolme varttia, en tule perjantaina, Minna sanoo, torstaina on Martikaisen keikka, sanoo. Sanoo heihei, menee, jää maku että jotain vaikutusta oli. Hyvä maku.

Kello tulee kaksi, otan Jarin kansion ja makaan salin lyhyellä sohvalla jalat ilmassa, luen syksyn kirjoituksia. Jaria ei näy, luen kansion tyhjäksi, mietin että ovat kyllä selkeästi elokuvallisen ajattelun läpäisemiä nämä tekstit, että johtuuko tämä nyt vain siitä että elokuvasta Jari kertoo olevansa kiinnostunein, pisimmänkin tarinan näen heti enemmän lyhytelokuvana kuin novellina. Ajattelen, että mainitsen tämän, jos mies ilmaantuisikin.

Ei ilmaannu.

Huomenna sitten lisää, Linnukan koulun opettajan kanssa olisi palaveri, mutta opettaja soittaa että Oulussa sitten, nyt ei juuri ehdi. Huomenna lisää.

Eikä tarvitse ilmoittaa etukäteen, jos ei olisikaan tulossa, huomaan sitten kyllä. Näin ei ole tekosyytä olla lukematta jotain.

Mutta mukava kyllä olisi jutella, tässäkin kaikessa valkoisessa. Kymmentäkin pakkasastetta on yöksi lupailtu.

Talvi.

Paavo