Miksi noin suppea-alaiset katsannot?
Tietysti käsikirjoittaminen terminä viittaa draamaan ja draamalliseen kirjoittamiseen.

Käsikirjoittajalinjan ajatuksena kuitenkin on tutkia kirjoittajan ominta ilmaisua ja sille tyypillistä tapaa olla olemassa, ihan kuten ennenkin.
On totta, että petusmetodit ja sisällöt muuttuvat kokonaan. Lokakuun viimeisellä viikolla laitan ne nettiin, yhä hion niitä. Minusta on tärkeää, että kirjoittaja opiskelee ja ymmärtää runousoppinsa opiskeluvuoden aikana.
Opettamalla se ei tule, ulkoa käsin.
Se tulee vain tekemällä. Kirjoittaminen tässä mielessä ei riitä, tulee avata rintakehänsä ja altistua mokalle, häpeälle ja nauramiselle.

Olen sitä mieltä, että kirjoittajalinjan kolmesta elinvuodesta on opittava sen verran, että häpeän kynnys ei ylity, jos sitä ei itse rupea tökkimään ja ylittämään. Tämä onnistuu vain tekemällä. Toisten taideaineiden kautta, roolityöskentelyn, musiikin rytmin ja sanoitusten tutkimisen, sen tekemisen mitä ei osaa, sen lomassa mitä kirjoittaminen on (sen opiskelua yhä on paljon tietysti) oppii paljon.

Olen opettanut kirjoittamista nyt vuodesta 1997 lähtien. Tällä kokemuksella, sekä itse kirjailijana ja tekijänä, olen oppinut itse, että tärkeintä mitä kirjoittajalle voi mukaan antaa, on jonkinlainen kokemus hänestä itsestään ilman pelkoa.
Yksi kirjoittajalinjalainen, Riikka alias Edith kirjoitti kerran henkilökohtaiseen opetussuunnitelmaansa: "Tämän vuoden tärkein päämäärä on selättää mörkö."

Minulle Riikka on ihan valmis kirjoittaja. Hänen ainoa esteensa kirjoittamisessa (laitanpa tekstarin, jotta luet, tästä tuli sinulle julkinen kirje) on yhä häpeässä. Yhä vielä, vaikka hän esiintyy ja on rohkea ja upea tekijä. Mutta jokin estää ja pidättelee kieltä,  nämä viisi kirjainta, S A L L I, kuinka vaikea niitä voi olla oppia? Itse kunkin, omia kirjaimiaan?

Häpeä on kirjoittajan suurin voimavara. Suurin ja paras. Painimme, tutkimme näytelmää lajin sisältä käsin, tanssia, liikettä, tilaa, musiikkia, äänitämme, visioimme, nauramme, ja saamme juttuja myös jatkotuotantoon edellisten kehittelyjen sijaan. Puhumme paljon. Istumme vain ja juttelemme. Persoonallisuus, oma oleminen, ajattelu, keho peliin. Kokonaisvaltaisemmin kuin ennen.  Tämä ei edellytä esiintyvää ihmistyyppiä. Runoilija itse tietää kyllä mihin osallistuu ja mihin ei. Kukin opiskelkoon oman runousoppinsa.

Käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin se on kuultu, nähty. Tämäntyyppisiä yhteistyökumppaneita tulee.
Kirjoittajalinja on tarjonnut niin rehevää porukkaa persoonaltaan, kieleltään, ja ajattelultaan, että minä en malta enää istua alas ja unelmoida. Minusta on kivempi tutkia ihmisen oma maailma, hänen musiikkinsa, hänen kielensä. Hänen tapansa esittää talonpoikaishahmo. Mikä määrä erityisosaajia marssiikaan tänne opettajiksi, ja minä olen vain jonon hännillä perää pitämässä, ja niin on hyvä, ehdinpä itse painia myös kirjoitusteni kanssa.

Vielä lisään tähän otteen omasta luonnospäiväkirjastani, kirjoitin sen tänä aamuna:

7.10.

Pauliinalle, kun mietit niitä työtapoja.

Olen sitä mieltä että
jokaisen oma elämä on hänen runousoppinsa.

Työtapojensa tuntemus on itsetuntemusta.
Ei, se tulee sa-
noa:
Itsetuntemus on työtapojensa tuntemusta. Ei noinkaan.

Tunne itsesi.

Siinä on runousoppi sisäänpäin,
siihen, miten.

Tapa elää, runousoppi,
se on, mitä.
Näethän näiden eron, ystävä?

Se on kaikki ajattelu!
Mutta se ei ole ajattelua!
Ihan samoin kuin parasta puhetta kirjoittamisesta on kaikki muu puhuminen paitsi puhe kirjoittamisesta. Se nyt vaan on sellaista onanointia, harvoin johtaa mihinkään.

Mutta se suinkaan ei ole kielessä vaan eleissä, kävelyssä, teoissa.
Runousoppi.

(sensuroin loput se on henkilökohtaista)
Olen otettu tavasta jolla tämä blogi nyt, kun se on kuolemastaan kolmantena päivänä ylösnoussut, on saanut aikaan osallistumista, puhetta, reagointia. Olen otettu ihmisistä, joiden tunnistan tätä seuraavan. Tuntuu nyt hyvältä kirjoittaa tänne. Ensimmäistä kertaa blogin kirjoittamisen historiassani minusta tuntuu että keskustelen jonkun kanssa.

Ja vielä:

Hyvästi, Paavo Haavikko. Ja kiitos.


Es