Essi pyysi taannoin minulta ja muilta ryhmäläisiltä kirjallista analyysia menneestä keväästä ja sellaisen minä tein. Luin sen kokonaisuudessaan viime tiistaina samalla kertaa, kun oli minun vuoroni esittää tekstejäni.
 Seuraavassa ote analyysistä, koska sitä pyydettiin:
 
 "Pitkä talvi, kaamos ja latistuminen ovat takanapäin. Huhtikuussa pääsin voiton puolelle ja toivottavasti myös muu ryhmä on päässyt talven kurimuksesta vähin vaurioin. Meitä on vähän, vain 9 henkeä, mutta olemme sangen omistautuneita tälle harrastukselle. Kuluneen lukuvuoden aikana olemme hakeneet itseämme ja lajiamme. Meistä on tullut prosaisteja ja runoilijoita. Lyhytproosan, pitkän proosan, lyriikan ja esseistiikan taitajia. Ryhmä on kieltämättä ollut hivenen hajanainen ja olemme menettäneet monta jäsentä. Aina kun joku on ilmoittanut lähtevänsä, on se aiheuttanut meille jäljelle jääneille hivenen kitkerää mieltä. Ei ole kivaa, kun ihmiset katoavat ympäriltä ja kun meitä alkujaankin niin vähän oli."
 
 Tiedän. Äskeinen kuulosti juhlapuheelta eikä varsinaisesti liittynyt omiin tekemisiini. Mutta kun alun alkaenkin olen kiinnittänyt huomiota tällaiseen yhteisölliseen havainnointiin, millaiseksi Essi tätä tiistaina kutsui, niin katson, että tuo kohta analyysitekstissä oli oikeutettu. Ja otetaan vielä toinenkin ote:
 
 "Oma käsikirjoitus on leimannut lukuvuottani elokuusta huhtikuuhun. Ilman sitä vuosi kaukana kotoa olisi ollut vailla merkitystä. Siksikin tämä vuosien varrella pituutta ja paksuutta kasvanut käsikirjoitus on ollut tärkeä, että lukuvuoden varrella olen voinut soveltaa siinä tunneilla opittua - ainakin joiltain osin."
                                                                                                 Kevätterveisin    Oskari Peltola