kirjoittaa runoilija R.Ahti.

Mutta kuinka kirjoittaa mitään tässä tilanteessa. Olen kuljeskellut tyhjissä huoneissa pysähtyen ikkunoiden eteen ja katsellut, katsellut. Suomi on hirveä maa asua. Tuusulan joukkoteloitus tuntuu fiktiolta, joka on kääntynyt todeksi. Kirjoitin Manian. Nyt aihe, jota olen vuositolkulla pohtinut, elää ja voi paremmin kuin kirjoittamisajankohtanaan:

1) Helsinki Shooting clubin tapahtumat
2) Myyrmannin pommi
3) Tuusulan "natural selector"

Kaikki nämä ovat luonteeltaan fiktiivisiä rikoksia. Kaikki nämä kertovat saman mielen eristäytymisen ja tunne-elämästä vieraantumisen tarinan.
Ihmiset keskustelevat palstoilla ja televisiossa. Olen päätöksella ottanut vastaan tätä uutisviihdettä tunnin televisiosta ja toisen tunnin netistä, enkä pääse tarinankertojan roolistani irti: Tapa, jolla Tuusulan tapauksesta rakennetaan tarinaa nyt, käyttää fiktiivisiä elementtejä enemmän kuin paljon. Suomi on hirveä maa asua.
Puhutaan väkivaltapeleistä. Puhutaan mielen järkkymisestä. Minä haluan puhua kahdesta asiasta.

Ensimmäinen on ajatusten vaihtaminen. Toinen on tunteiden vaihto. Nämä kaksi ovat kovinta valuuttaa ihmisyyden markkinoilla, mutta mitä tekee Suomen kansa? Äkkiä se on korvesta muuttanut kaupunkeihin, teollistunut, kasvanut, hyvinvoinut,

Citius, Altius, Fortius,
Olympia-aate.

Eletään nopeammin.
Tähdätään korkeammalle,
Voimakkaammin.

Mikä hämmentää on vanhan kunnon yhteisöllisyyden katoaminen. Ihmiset elävät ja voivat ulkoa katsoen hyvin toinen toisensa kyljessä perheyhteisöissä, kouluissa, työpaikoilla. Kaveri sanoo Tuusulan ampujasta: "Se oli ihan tavallinen kaveri." Sama todettiin Sillanpäästä aikoinaan.
Eikö ole yhtään hämmentävää että psykoottiseen mielentilaan joutunut ihminen elää eristyksissä muista, muiden keskellä?
Kukaan ei huomaa mitään. Perheessä ei huomata mitään. Perheessä ei vaihdeta ihmisyyden kovinta  valuuttaa: tunteita, ajatuksia. Perheessä ollaan, mutta ei välitetä.
"Ei se mene niin," sanoo siihen kollega lounastauolla.
"Voi olla ihan tavallinen perhe, jossa on ihan tavallista elämää mutta silti ei tiedä mitä toinen syvimmiltään haluaa. Mitä se todella puuhailee."
"Ei se ole kodin asia, se on koulun," sanoo toinen kollega.

Miten niin on koulun asia?
Miten niin yhteiskunnan tehokkain kulutusyksikkö tunteiden ja ajatusten vaihtotaloudessa jää osattomaksi huomiosta että perheestä yksi on sairastunut?

Jos perheessä yksi on sairastunut koko perhe on sairastunut.
Miksi psykologi televisiossa sanoo, että on "vanhemman asia pitää huolta ja olla vastuussa lapsesta aamulla, illalla ja yöllä, ja opettajan asia päivällä. Lapsi on suurimman osan ajasta koulussa. Opettajan vastuulla."

Onko nuoren ihmisen arvotausta ja henkinen kasvu nyt kokonaan ulkoistettu? Minä olen opettaja. Totta, tunnen vastuuta ja lähimmäisenrakkautta oppilaista, mutta hetkinen. On olemassa perhe. Äidin tai isän paikkaa ei pidä opettajan ottaman.
Suomi on sairastunut välinpitämättömyyteen. Yhteisölliset perusyksiköt näyttävät voivan hyvin. Kaikki toimii: Nopeammin Korkeammalle Voimakkaammin.
Kun pienin ja voimakkain perusyksikkö menee hataraksi ja lopulta häviää, siirtyy huonovointisuus ja väkivalta niistä suurempiin perusyksiköihin, yhteisöihin. Luojan kiitos edes koulussa on jotain, jota vihata. Se tarkoittaa että koulu on vielä yhteisö, johon reagoida.
Lapset ja nuoret hälyyttävissä määrin sairastuvat mielenterveysongelmiin. Suomi on tehokas maa ihan niin kuin on Amerikka ja Saksa. Niissäkin lahdataan porukkaa kouluissa. Joku sanoo että pitäiskö hommata kouluihin metallinpaljastimet. Suomi on hyvinvoiva. Mutta mene ala-asteelle ja kysy lapselta joka vapisee tai joka hyppii ilosta, mitä se on, nyt, mikä tuntuu.
Se ei osaa vastata.

Tuusulan tapahtumat eivät ole vain Tuusulan asia. Ne ovat koko Suomen asia.
Yhteiskunnallinen tilanne tällä hetkellä on Suomen kansan, suomalaisen yhteisön henkinen tila.
"Ei pidä paikkaansa."
" Ei kosketa minua."
"Kyllä se oli sairastunut yksilö."

Nyt ei pidä puhua väkivaltapeleistä eikä yksittäisen ihmisen mielen särkymisen tragediasta. Nyt pitää katsoa itseään peiliin. Tämä on jokaisen asia. Tämä on minun asiani.
Välinpitämättömyys aiheuttaa välinpitämättömyyttä.
Väsynyt ei jaksa huutaa apua pitkään, sillä hänen voimansa jo ovat vähissä.

Kirjoitan niin kauan, kunnes kirjoitus muuttuu rukoukseksi tai ylistykseksi. Vaikka tunnen surua ja väsymystä, sentään voi kääntää puheensa rukoukseksi. Ihmisen kuuluu muistaa ihmisyytensä. Nämä ovat hyvin yksinkertaisia asioita.
On laskettava aseet alas ja kavuttava muiden joukkoon sieltä missä nyt on, omasta mielestään, omasta eristäytyneestä maailmastaan. On katsottava itseään peiliin.

Hitaammin. Alemmas. Heikommin.




Essi