Hmm.
Aamu on kaunis. On lämmintä. Ruoho tuommoista kullanruskeaa, periaatteessa kaikki on hyvin, vaikka
minulta ei enää tule ääntä. Kun puhun, joudun  täyttämään keuhkot hapella ja yritän huutaa, lyön kädet nyrkkiin ja jännitän kaiken voimani siihen että ääni tulisi mutta ääntä ei tule.
Tiedän mistä se johtuu.
Peter Hoegin uusinta kirjaa Hiljainen tyttö on haukuttu niin paljon että minua alkaa himottaa lukea se.
(Luennoitsija näytelmäkirjailija Mikkola lohdutti kun itkin sille että uusin materiaali minulta on täysin luokatonta, että Hoegilta meni 2000 liuskaa roskiin uusimman kanssa. "Multa pääsee läpi ehkä noin yks kymmenesosa," hän sanoi. "Että siinä mielessä sulla menee ihan hyvin.")
Tästä editoinnista huolimatta Hoegin uusin kaikkien tuntemieni kommentin mukaan on huono kirja. Kalevan kritiikki kirjasta oli myös erikoinen, siinä ikään kuin väisteltiin puhumasta itse kirjasta ja kunnioitettiin kyllä tekijän elämäntyötä ja tuotantoa. Tuollainen on minulle aina vihje välityöstä tai vielä pahemmasta, kun kriitikko on polvillaan itsensä kanssa.


Jos joku tulisi nyt tähän työhuoneeseen ja alkaisi kertoa tarinaansa, nojaisin taakse ja kuuntelisin ilolla. Mutta en kuuntelisi puhetta, sillä se kertoo vähiten.

On kausia jolloin olen pelkkänä korvana.

On kausia etten kommunikoi yhtään. Kenenkään kanssa. Silloin puhun koko ajan.

Olen istunut Jarkko Mikkolan luennoilla kaksi päivää. Me olemme puhuneet kirjoittamisesta kaksi päivää, mutta kun luento loppuu, tuntuu kuin elämästä olisi puhuttu eikä kirjoittamisesta.
Mitä on suru (draaman rakenne noudattaa tunteen dramaturgiaa), miten tunneprojektio kulkee hahmolta hahmolle. Miten tunteminen on energiaa joka jollain tavalla väistämättä kanavoituu ulos.
Miten suree poliisi, mitä luki kyltissä isän vieressä kun se kuolleena istui pysäkillä ja odotti bussia. Ihmisissä on hirveästi puhetta.
Juuri kukaan, siltä minusta tuntuu, enää kunnioittaa kieltä.
Vähän on kommunikaatiota.
Se on hirveä sana enkä keksi muuta. Mutta mitä se on?
Joku sanoi vasta että kaikessa merkittävässä kommunikaatiossa tulee tunne kuulluksi. Siihen välttämättä ei tarvita sanoja. Oikeastaan kommunikaatio on kaikkea muuta kuin kieltä.
Luin juuri Marjaanan kolme uusinta runoa. Niistä yhdessä on kirjoittaja läsnä havainnoimassa ja aistimassa. Paljon on ihmisiä, jotka sijaitsevat työhuoneissaan ja kodeissaan mutta kaulaan voisi laittaa kyltin:
Ei paikalla.
No missä se on sitten.
Se on siellä mikä on sen oma paikka.
Kotonaan se on. Mutta onko muiden kanssa.
Repliikki on aina reaktio johonkin. Ihminen näkee ja kokee tunnetilansa kaltaisia asioita. Nämä ovat luentomuistiinpanoja.
Minun ei tee mieli puhua. Se on ihan perinteinen kirjoittajan reaktio kun se on kohdannut jotain mikä on totta.


Essi