- Maisa.
- Hei. Mitäs.
- Makaan. En pääse ylös.
- Mihin asti se sairasloma kestää?
- Perjantaihin.
- Entäs..
- Masennuslääkkeitä en ala syömään.
- Arvaa kuka täällä on.
- No.
- Menneisyyden Maisa.
- Ai (nauraa) Hei Maisa.
- Hei.
- Muistatsä mitä mä sanoin sulle kun sä teit tuota samaa kipua.
- En.
- Mä arvasin. Mä sanoin että sä tartvitset tuon kivun. Se on ainoa paikka, jossa luoda nahkansa.
- Sanoinko mä noin?
- Et noilla sanoilla. Mutta mä tein kipua ja se oli helvetillistä ja sä soitit ja sanoit että mä tartten sitä. Ja se tuntui tyhmältä sillon. Mä ajattelin että joojoojoo soita vaan tänne saatana toinen tekee kuolemaansa ja korisee ja  sinä istut sängylle sössöttämään filosofioita. Mutta nyt mä ymmärrän mitä sä tarkotit. Ni sitä mä vaan soitin.
- Ai. No eipä tunnu järkevältä nytkään. Sori. Mä taisin olla typerä.
- Ei kun nimenomaan sä et ollut typerä. Sä ymmärrät myöhemmin. Mutta salli se. Se on hyvää kipua.
- Mutta sattuu.
- Kipu sattuu.
- Sattuu perkeleesti.
- Tervetuloa tänne meille. Elämä. Kipu menee ohi. Sitten tulee verso.
- Mikä?
- Semmone. Kun on maa kynnetty ja se on musta ja kuohkea ja kaikki on revitty irti juurineen päivineen. Mutta se on jo ihan eri juttu.
- Sanoinko mä noin, sillon?
- Et. Mä keksin tuon versohomman ite, kun se tuli sitte. Koit pärjäil.
- Joo.
- Me kirjastoon. Lopeta toi itsesyyttely.
- Joo.
- Syytellä sä kyllä osaat. Itteäs. Sä vaan yrität tehdä itestäs paremman ihmisen noin. Tuo on vanhaa Maisaa. Et sä ole se enää. Sä et ole enää se. Sä olet vahva.
- Joo. En mene. En ole.
- Olethan. Sä olet vahva.
- Olenko?
- Olet.
- Ai.
(eivät puhu.)
- Olenko?
- Nouse ylös nyt. Me kirjastoon. Verso tulee, kun tulee.
- Okei joojoojoo. Moi.


Klik tuut tuut tuut.

E