Tähän tekstiin tuli nyt monta asiaa, joista ois varmaan hyvä myös keskustella.
Eli aloitetaan:



Nyt mää alan ymmärtää tätä Essin hyvä poliisi / paha poliisi -juttua (vrt. merkintä ’Laulu Itsestäni’ tuossa alla).

Mää oon se paha, joka kieltää kirjoittajalta minuuden.



Essi sanoi mulle, että kerro Paavo niille miten kirjoittamalla voi ansaita.



Kirjailijan työllä ei ansaitse. Rahaa siis. Eli elantoa.



Essin ylläolevasta kuvauksesta ainakin minä saan sen käsityksen, että siinä puhutaan "kirjailijalinjasta" eikä "kirjoittajalinjasta".



Nykymaailmassa tuotetaan jatkuvasti ihan älyttömiä määriä tekstiä: mainoksia, esitteitä, tuoteselosteita, käsiohjelmia, ruokaohjeita, levyjen kansitekstejä, kalentereita, verkkosivustoja, yritysesittelyjä, tiedotteita, uutisia... noin aluksi. Kaikkialla on tekstiä.  Sen kaiken joku kirjoittaa. Ja sen kirjoittamisesta maksetaan palkkaa.



Kaunokirjallista tekstiä on vain murto-osa kaikesta päällekaatuvasta sanamassasta. Ja kaunokirjallisen tekstin kirjoittamisesta ei makseta palkkaa. Siitä saatetaan maksaa palkkioita, mutta nekin ovat yleensä pieniä.




"Kirjoittaja" ei ole sama asia kuin "kirjailija".



Mutta myös "kirjoittajalla" voi olla itsensä näköinen tyyli. Jonka löytäminen vaatii harjoitusta - eli sitä, mitä Essi kutsuu "leikiksi" - kovin paljon. Ja niissä leikeissä pitää pystyä jollain tapaa sisäistämään (eli liittämään siihen, mitä kutsuu termillä "minä") myös maailman tekstintekemisen perinteitä, eli hyväksyttyjä tapoja, joilla viesti kommunikoidaan.



Kuten viime viikolla sanoin, myös Joni Skiftesvik oli parikymmentä vuotta toimittajana ennen kuin pystyi alkamaan kirjailijaksi. Jari Tervo myös, kovin pitkään. Ja aika moni muu.



Kirjailijankaan teksti ei koskaan tule hänestä itsestään. Kirjailijankin sanat tulevat maailmasta, ympäriltä, historiasta, muualta. Jostain Toisesta. Toiseudesta. Itsen paikka tässä ja sen suhde maailmaan on toki käsitettävä ja ymmärrettävä, jotta voisi todella nähdä oman tekstinsä.



Sana "teksti" muuten, jos Essi ei ole teille kertonut vielä, on kasvanut siitä sanasta, joka ensiksi tarkoitti kangasta, suomessakin sanotaan vielä "tekstiili". Sanat ovat lankoja, ja teksti niiden kudelma. Johon syntyy kuvia, sen mukaan missä järjestyksessä ja miten paljon niitä lankoja laittaa.




Perhana, meidän pitäis varmaan Essin kanssa suorittaa julkinen keskustelu aiheesta, niinkuin oli eilen ohimennen ajatus.



Kun sitä mietin, että ottaako Essi nokkaansa, jos paljastan, mihin tämän linjalla opiskelun pitäisi johtaa. Tai siis mihin "me" ehkä pyrimme. Siis ainakin silloin, jos sanotaan totena se, että "Kirjoittaja tulee linjalle opiskelemaan kahta sanaa.

Ne ovat minä olen."



Siinä vaiheessa on nähdäkseni otettu ensimmäinen ja tärkein askel kirjailijaksi päätymisessä, kun ihminen ymmärtää sanojen "minä olen" tarkoittavan samaa kuin "maailma on".




Tällä oivalluksella ei ole juuri mitään tekemistä sen kirjoittamisen kanssa, jota tekemällä ihminen voi ansaita rahaa eli palkkaa. Jota on siis suurin osa maailman tekstistä. Eli sitä "Asiatekstiä", jonka tehtävä on välittää informaatiota selkeästi.



Sellaisen kirjoittamisen ykkösasia on Asioiden (kapitalisoin Essin kirjoitusta seuraten) jäsentäminen. Eli eri faktojen sijoittaminen tärkeysjärjestykseen ja niiden johdonmukainen esittäminen suhteessa toisiinsa.



Tästä syystä näen tärkeäksi myös tämän Asiatekstin tuottamisen. Ei tällaisesta Asioiden jäsentämisen harjoittelusta voi olla kenellekään haittaa myöskään kaunokirjallisten kunnianhimojen tavoittelussa ja tyydyttelyssä.



Kaunokirjalliset kunnianhimotkin tulevat ehkä tyydyttävämmin tyydytetyiksi silloin, kun niitä ei tarvitse tyydyttää yksin, ainoastaan itsensä kanssa. En tiedä, minulla ei sellaisia ole älyttömästi ollut.



Muita himoja kyllä.




Ja voi olla niinkin, että jotkut ovat käsittäneet hieman liian jyrkästi sen mitä olen sanonut minän kadottamisesta. Olen tarkoittanut vain sitä, että se ”minä” jätetään sieltä kirjoitetusta tekstistä pois.



Koska – ja tämänkin olen monelle sanonut suoraan päin naamaa – jokaisessa tekstissä, oli se sitten kritiikki tai kolumni tai pakina tai asia-artikkeli, on aina läsnä myös kirjoittaja, vaikka teksti olisikin kirjoitettu passiivimuotoon tai aktiivin yksikön kolmanteen persoonaan.



Se pieneltä tuntuva yksityiskohta, että tekstin yllä tai alla on kirjoittajan nimi, on erittäin tärkeä. Se allekirjoitus sanoo: ”Kaikki tässä tekstissä esitetyt asiat, jos ne eivät ole yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita maailman ja olemassaolon todellisuudesta ja tilasta taikka tekstissä jonkun tietyn henkilön mielipiteiksi ilmoitettuja asioita, ovat minun mielipiteitäni, minun näkemyksiäni asioista. Minun ei tarvitse tekstissä ilmoittaa jotain väitettä omaksi mielipiteekseni, vaan näin allekirjoittamalla tämän tekstin ilmoitan tässä yleisesti tämän seikan.”

Allekirjoitus on hirvittävän voimakas mielenilmaus jo sinällään.




Tähän liittyy myös se, että hyvin suurta osaa siitä kaikesta tekstimassasta, josta tuolla aiemmin puhun (mainokset ym.) ja jonka tuottamisesta maksetaan ihmisille palkkaa, ei ikinä sen tekstin tuottaja allekirjoita. Informaatiota välitettäessä ei esitetä mitään omaa näkemystä tai mielipidettä. Puhtaasti välittäjäaineena ja informaatiota jäsentelevänä agenttina toimiessaan kirjoittaja saa olla kuin kone, mutta älyllinen kone, eli ihminen kuitenkin. Mutta tällöin ei tarvitse itse arvottaa asioita; arvottaminen pitää unohtaa kokonaan.




Kirjailijaksi alkava ihminen voi ansaita elantonsa monella tavalla: jotkut ovat insinöörejä, jotkut kirjastonhoitajia, jotkut metsureita, jotkut bussikuskeja, jotkut sairaanhoitajia, jotkut merkonomeja. Monet opettavat tai ovat korkeakouluissa tutkijoina, usein humanistisella puolella. Mutta osa on myös ammattikirjoittajia, jotka (kauno)kirjallisen työnsä ohessa tuottavat jatkuvasti muunkin tyylistä tekstiä. Muistaakseni Tuomas Vimma oli mainostoimistossa tekstintuottajana siiheksi, kunnes alkoi tehdä romaaneja. Ehkä pitempäänkin. Ja kovin useat, esimerkkinä olen käyttänyt lähes kaikkia Kaltiossa esiintyviä arvostelijoita, kirjoittavat muun muassa kritiikkejä.



Eli: koskapa monesta eri kivestä on kirjoittamalla elävä leipänsä raavittava, täytyy mielestäni kirjoittajalinjalla opetella myös kirjoittamistapoja, jotka menevät sen Itsen ylitse tai ohitse. Ja harjoitteluleikit pitää aloittaa jo ennen kuin kaikki tietävät, mitä se ”Minä olen” tarkoittaa. Vaikka olisikin niin, että nuita muita kirjoitustapoja ei todella pystyisikään sisäistämään, ennen kuin on sen minän ja olemisen oppinut (tai löytänyt).



Maailma on.



”Maailma on.”



Sitä minä (MINÄ!) mieluummin mottonani pitäisin.


Allekirjoittanut: Paavo J. Heinonen, toimittaja ja ihminen




(Joskin kukin saa nyt yrittää unohtaa eräänkin teleoperaattorin laajan ja tehokkaan mainoskampanjan, joka saattaa tuosta mieleen nousta…)