Ok. Tiedän kirjoittavani, koska ikävöin. Minulla on ikävä kahta asiaa, ensimmäinen ja tärkeämpi on meidän yhteisö ja toinen minun omaa luonnos/päiväkirja, niitä minulla on ikävä. Kummatkin ovat kivikoululla. Tai lomallahan kaikki yhteisön ihmiset ovat, mutta kuvittelen silti, että he ovat siellä. Huijaan itseäni, mutta se onkin syy, miksi voin kutsua itseäni romantikoksi, ainakin joskus.

Katsoin kaveripoppoolla Kuninkaan paluun. Samaistuin siihen, kun Frodo ja Sam kiipeävät tulivuorelle aivan näännyksissä. Kiipesin viime kesänä krapulassa Saanan huipulle. Kaikki oli kohtalaista siihen pisteeseen, kun vesi loppui. Nälkäkin oli aika paha. Lopulta ei tiennyt täriseekö johtuen kankkusesta vai ruoanpuutteesta. Tunturin päälle pääseminen oli todella raskasta ja jäätiin vielä ihan korkeimmasta huipusta tovin verran, kun ryhmällä tuli koti-ikävä ja siksi piti lähteä takaisin. Halusin silloin niin kovasti aivan huipulle, enkä päässyt. Olin vähän pettynyt. Kyse oli voittamisesta, omien päämäärien saavuttamisesta. Epäonnistuin siinä, se ei johtunut minusta. Maisemat silti olivat uskomattomat. Ehkä sitä tilannetta kaunisti vaivalla saavutetun tunne, vaikka krapula oli todellakin itse hankittu. Tunsin silloin voimakkaasti olevani elossa.

Vasta monimutkaisen ja raskaan syksyn jälkeen tunne elossaolemisesta on muuttunut ymmärtämiseksi. Nykyään tuntemisen lisäksi tajuan olevani elossa ja siksi juuri olen onnellinen. Matkalla Limingasta kotiin kirjoitin Essin autossa seuraavan tekstin: "Räikeinkin punainen voi olla olematonta, jos ei sielussaan ole kokenut harmaata; nähnyt sitä värinä." Kun on elossa, voi ihan hyvin nauttia vaikkapa auton ikkunan rappaamisesta. Se on niin ihanaa kun huurre ryöppyää lastan auratessa ikkunaa. Sormia kihelmöi kylmyys. Ja se ääni. Kruups Kruups, kuin joku päästäisi irti. Sen alta, kuin palkinnoksi kirkastuu ikkuna ja näkym sisälle. Voi istua lopuksi auton lämpöön ja lähteä kohti kotia.

Kirjoitin minä toisenkin lauseen: "Ole pieni, se riittää." Autossa Tom Waits lauloi niin pienistä asioista, tunsin olevani kotona. Maisemat vilistivät meidän ohi ja Essi niitä ihaili. Ihailin minäkin, mutta Waits sen ääni on vain kuin joku hellästi kämmeniin sulkisi sielun ja antaisi sen lämmetä. Olen pieni, Waits antoi luvan.

Essi taasen antoi minulle luvan tuntea. Tunteet ovat minulle jollakin tapaa aina hieman vieras asia. Olen vieraalla maaperällä kuin kotonani. Siinäpä sitä jotakin kerrakseen. En uskonut olevani koskaan näin sujut tunteitteni kanssa.

Nyt olen Myllyojalla huoneessa, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni viettänyt, on maalauksia eri ajoilta. Tuon yhden takia valvoin yön. Tuo yksi on maalattu ylimielisenä ja oven maalasin Anjan kanssa silloin joskus. Se vaatisi viimeistelemistä kilven ja keihään osalta, mutta enpä taida. Se on tuollaisenaan oikein hyvä. Hänet tehtiin suojelemaan huonetta. Sen hän on tehnyt. Täällä kaikki on ennallaan. Jopa haju, joka pinttyi puuseiniin, kun kymmenkunta hikistä teiniä ahtautui samaan huoneeseen tietokoneittensa kanssa pelaamaan yhdessä pelejä ja valvomaan niin kauan, ettei ajatukset koskaan saavuttaneet järkeä. Kaikki täällä on ennallaan, vaikka minä en ole.

Ismo