...syö kuin täi. Se kirja, johon olen vihjaillut, alkaa olla lopuillaan. Olen jo sivulla 514.

Se vaatii, se vannottaa. Eerokin sanoi toissa perjantaina, ennen ruusun puremaa, että Paavo, sinun on se käännettävä. Se on kova koulu, kääntäminen, mutta se on tehtävä.

Ja jostakin on aloitettava. Helpoimmista kohdista. Minä päätin aloittaa sivulta 233.

Katsotaan, miten tämä projekti lähtee käyntiin. Kyse on siis skotlantilaisen Alasdair Grayn (s. 1934) vuonna 1981 julkaistusta esikoisromaanista Lanark (Canongate Publishing Ltd.). Lukemani editio on julkaistu Canongate Classics -sarjassa vuonna 2002.

Näin kuuluu teoksen toisen kirjan (joka on järjestyksessä kolmas) ensimmäisen eli luvun 21 neljästoista kappale minun harkittuna suomennoksenani. Päähenkilö Duncan Thaw kärsii neuroottisesta astmasta ja muusta maailmantuskasta.

Hän istui vuoteella tyynyin tuettuna tehdäkseen unen vaikeaksi. Hän keksi madon nimeltä Kirpputäi. Se oli valkoinen ja piirteetön paitsi alapuolelta, joka oli kokonaan suita. Se lisääntyi sidekudoksissa ja liikkui syömällä juoksuhautaa pintoihin, joiden joukossa se kulki. Se levisi kehojen lävitse aluksi niitä järkyttämättä, sillä se hikoili nestettä, joka toimi hermoihin lääkkeen lailla tehden sairastuneista täyteläisempiä ja rusottavampia, iloisempia ja aktiivisempia. Sitten se alkoi ravita itseään aivoilla. Uhrit eivät tunteneet itseään yhtään vähemmän iloisiksi, mutta heidän toiminnoistaan tuli mekaanisia ja vimmaisia, heidän sanoistaan toistoisia ja kuivia. Sitten täit, joiden liike tähän saakka oli ollut nahjustelevaa ja asteittaista, hyökkäsivät yhtäkkiä kehon tärkeisiin elimiin kasvaen valtavasti näin tehdessään. Tartunnan saaneet ihmiset muuttuivat valkoisiksi, rojahtivat kadulla, paisuivat ja purskahtivat auki kuin lahonneet riisisäkit, joiden kaikki jyväset olivat kiemurtelevia täitä. Sitten itse täit halkesivat avoimiksi vapauttaen vatsoistaan parvikaupalla niin pienenpieniä siivekkäitä hyönteisiä, että ne saattoivat tunkeutua kehen tahansa ihohuokosten lävitse. Alle vuosisadassa Kirpputäi tartutti ja söi kaiken muun elämän maapallolla. Maasta tuli pelkkä kivialusta kohoilevalle, kaikenkokoisten täiden kuorelle, muutaman tuuman mittaisista aina viisisataajalkaisiin. Sitten ne alkoivat syödä toisiaan. Lopussa jäljellä oli vain yksi, titaani kietoutuneena päiväntasaajan ympäri kuin toukka ympäri pikkukiven. Viimeisen Kirpputäin keho sisälsi kaiken lihan, joka oli koskaan elänyt. Se oli tyytyväinen.


Paavo