Takaisin koulussa. Tänään heti iskettiin tunteella ja voimalla. Käynnissä on Minun uskoni -kritiikki. Kasimir esitti voimakkaan performanssin. Täällä siitä kuvia ja videota.

Kirjoitin heti tunteeni ulos luonnoskirjaan, kun performanssi oli ohi.

Happi loppuu.
Joku tekee itselleen pahaa.
Miksi?
Minua huimaa, tekee pahaa, oksettaa.
Mies kierii lasinsiruissa.
Lasi natisee ja paukkuu nahkaa vasten.
Viinapullojen haju, viski, viina haisee.
En voi katsoa.
En voi olla lähempänä.
Haiseeko pian veri?
Mies kertoo samalla tarinaa.
Satamia, huoria, mädäntynyttä.
Menen seinän taakse piiloon.
Lasin ääni ei hylkää minua!
Natinaa, pauketta, räsähtelyä.
Menen ruokalaan, juon lasillisen kylmää vettä.
Yritän keskittyä hengittämiseen.
Siksikö tekee pahaa, kun unohdin hengittää?
Ei auta. Kävelen ulos.
Kävelen edestakaisin lumisella pihalla.
Kylmää, raikasta ilmaa.
Ääni ei kuulu. Mutta kuva on pääni sisällä edelleen.
Mies satuttaa itseään.
Minä kärsin.
Miksi?
Oman kipuni olen kestänyt. Kolme synnytystä. Tuskani.
Miksen tätä kestä?
Pelkään, että mies voi kuolla.
Imenkö kivun itseeni vai unohdinko vain hengittää?
Eläydyn, aistin, tunnen.
Elämys vahvasti minuun ja minussa.
Ei auta.
Kävelen auditorioon ja menen penkille makaamaan. Pelkään, että kohta pyörryn.
Esitys jatkuu aulassa.
Olen poikki. Hajalla.
Mutta!
Nousen istumaan ja ryhdyn kirjoittamaan.
Kunnon kirjoittaja kirjoittaa tunteensa luonnoskirjaan.
Imeydyn hiljaa kokoon kirjoittaessani.
Lasipullo takaisin mosaiikiksi.
Esitys päättyy ja ihmiset taputtavat.
Mies uskoi asiaansa.
Hän ei kuollut kipuun.
Veri ei alkanut virrata liikaa.
Mies säilyi tyynenä.
Minä en kestänyt
Kuolin hetkeksi.

Heidi