tyttö

               kaunis kuin voikukka

                    otti minua kädestä

     Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään            

Sadossa ei ole kehumista kun nostan perunoita

                     kesä oli kuiva, minä olin laiska

                              kaunis kuin voikukka

               Meidän on nukuttava limittäin

                   jalat koukussa

näitä sänkyjä ei ole tarkoitettu meidän kokoisillemme ihmisille

         Puhelen harakoiden kanssa että kaikki

                                   maailman ihmiset

   ovat minun lapsiani ja sinä olet valo

                kaunis kuin voikukka johdatat

                                     minut pimeään

Olen syönyt hyvän ja pahan tiedon, taivas on pilvessä

     filosofiat ja politiikat taittuvat kuin kuivat oksat

 

 

että sitä työajan jälkeen tuijottaa ruudulla Pentti Saarikosken runoa vaikka on juuri lukenut kirjan jonka käsikirjoitusta on vältellyt kaksi vuotta, itkenyt, luettuaan, ja nytsyvää liikutusta ja iloa, miten ihmeessä Pentti Saarikosken runo liittyy tähän.
Tai ylipäänsä mihinkään, "---Kirjailijan ainoaksi ammatilliseksi ongelmaksi, miten kirjoittaa, kahvi kiehuu, lapsi huutaa seinän takana, jatkan, hyvin vähän esineitä, tai hyvin paljon. Aurinko paistoi häikäisevästi, Hämeentiellä tuoksui vastapaistettu leipä, Elannon, ajattelin ihmisiä, jotka ovat samanaikaisesti, mutta eri lailla, kiihtynyt tajuntani leikkeli kadun äänistä mielivaltaisia, merkitseviä yhdistelmiä-"

Taas yksi sellainen päivä.
Sellainen kokemus.
Fragmentti.

"-Miksi kirjailijan tehtävä, kuten Simon sanoo, olisi antaa muoto muodottomalle,
miksi juuri kirjailijan pitäisi olla niin avuton---"

Sanoo Pentti.

E