New Orleans voisi olla mikä tahansa paikka. Siellä on tulvinut yli.
Maisema on tapettu ja kaikki alkaa alusta, jäljellä on vain muutama ranka.
Siitä näytettiin telkkarissa, nainen joka ei anna periksi. Nainen on aloittanut juoksemisen ja juoksee joka aamu rantaviivaa pitkin lenkin. "Kukaan muu ei ymmärrä että tämä paikka on kaunis. Ihmiset eivät muista," nainen sanoo. "Minä olen päättänyt joka aamu vain avata oven ja tulla ulos. On vain avattava ovi. On pakko tulla. On juostava rantalenkki." Nainen katselee ympärilleen. "Tämä on kaunis maisema,"nainen vakuuttaa. Asian varmuudeksi hän toistaa saman, mutta mikään hänen kasvoillaan ei liiku.
Kamera näyttää viimeisenä kuvana naisen juoksemassa rantalenkkiään. Maisema on kuin avoin haava. Nainen on ainut, joka liikkuu alueella jalan, muutama ohi ajava auto. "Ihminen haluaa aina sitä mitä hänellä ei ole,"naisen ääni sanoo vielä kuvan päälle.


Lohdullista on se mitä Antti Hyry kirjoittaa novellissaan Lasit helisevät: "Mutta ihmiset kuin heräävät, kun akkunat helisevät entisissä urissaan ja saa taas rauhassa suunnitella uutta puhelinpylvästä ja kaikkea."

Essi