Kiitos kaikille, jotka kävivät kylässä kahvilla, pullalla ja oppituntia viettämässä siinä samalla! =)

Mukava hetki. Pieni autoretki. Aurinko paistoi. Mitä vielä? Pelloilla tuuli.

Oivalsin tänään ison asian. Minä voin kirjoittaa sellaista tyylilajia, jota osaan, mutta inhoan, enkä yritäkään kirjoittaa vielä sellaista mitä en osaa, vaikka kuinka siitä pitäisin itse. Ei varmaan kuulosta suurelta oivallukselta, mutta sitä se on. Minä olen nuoresta asti lukenut sellaista kirjallisuutta, mitä en itse pysty kuvittelemaan. Scifiä, fantasiaa, kauhua. Miksi lukisin sellaisia tarinoita, mitä itse voisin päässäni keksiä ja kuvitella? Aikuisena luin oivaltavia ja älykkäitä kirjoja. En ikinä ole pitänyt realistisesta kertomakirjallisuudesta (tyyliin Kalle Päätalo). Totta kai haaveena olisi pystyä kirjoittaa juuri samanlaista tekstiä mitä itse ihailee (esim. Paolo Coelho).  Nyt tajusin, että minähän voin kuitenkin kirjoittaa  ihan toisenlaistakin tekstiä. Kirjoitan vain siitä mitä näen. Mitä nyt pystyn mielessäni kuvittelemaan. Se riittää. Jos yritän kirjoittaa siitä mitä en pysty kuvittelemaan... Sehän on mahdotonta. Rima on liian korkealla. Yritän kai silloin löytää samoja oivaltamisen kokemuksia kirjoittaessa kuin lukiessa tai tutkiessa.

Minä pidän esseiden kirjoittamisesta. Esseissähän voi laukoa ns. totuuksia ja päätelmiä. Siinä voi leikkiä tutkijaa. Niihin voi sisällyttää voimakkaan näkyvän sanoman ja selittää asiat perinpohjaisesti. Jatkan sitä edelleen, mutta aion nyt harjoitella myös ihan toisenlaistakin kirjoittamistapaa. Yritän synnyttää sellaista tekstiä missä ei ole tärkeää mitä kerrotaan, vaan se on tärkeää mitä jätetään kertomatta. Mitä lukee rivien välissä, siinä tyhjässä tilassa?

Vaikka toisaalta sisältäni kuuluu huuto: "Hah, minustako realistisen proosan kertoja? Ei ikinä!"  Eli se vissiin on sitten kohtaloni...tulla sellaiseksi...

Heidi