Eilen kävelin lasten kanssa metsässä. Käskin niiden kuunnella puita: Ne huutavat.
Äiti miksi puut huutaa, lapset kysyivät. Sanoin että koska niihin käy tuuli.
Tunnelma oli syksyinen, mikä on hyvä.
Syksy on minun suosikkivuodenaika. Kaikki alkaa alusta. Kaikki alkaa. Kesä päättyy. Raskas, mehevä, liian lämmin.Vastenmielinen vastenmielisellä tavalla, esimerkiksi vapaa-aikaa on liikaa. Pitäis olla jotain tekemistä, lukea ei ehdi lastenhoidolta, kirjoittamiseen menevät yöt, eikä se riitä kirjoittamisajaksi. Onneksi syksy alkaa, kirjoittajani tulevat, pääsen kirjoittamaan päivät ja yöt. Oi lastentarhat. Minä en ole mikään äiti-ihminen, sanoin terapeutille. Hän hymyili siihen sallivalla tavalla, on käyny kouluja sitä varten.
Kirjoitan toista romaania. Siinä mies makaa pää jäässä pohjoisen taivaan alla ja kärsii, on päättänyt kärsiä, ei anna periksi millään. Mies makaa ja toivoo että pää jäätyisi.
Meni pitkään niin, etten tiennyt miehen motiivia ollenkaan. Minua ihmetytti sellainen turhanpäiväinen hangessa makailu, eipä sillä, etteikö jokainen meistä toivoisi omaa kuolemaansa joka päivä. Ja tekisi sen eteen mittavia tekoja, joka päivä.
Viime yönä löysin ranskalaisen filosofin, Simone Weilin, kirjoittamana motiivin päähenkilölleni:
"Oman olemassaolon kokemus jää jäljelle, kun ihminen riisutaan kaikista ympäristön tuottamista  kokemuksista tai kun ne syystä tai toisesta menettävät merkityksensä. Tätä kautta esiin saadaan autenttinen, aito ihminen.---Mitä hyödyttömämmäksi ja mitättömämmäksi ihminen tulee ja tekeytyy, sitä varmemmin hän on jo esine, eikä vallan katse kiinnostu hänestä. Weilin mukaan tästä seuraa tavallisuuden ideaali: Ihmiselle tulee järkeväksi olla "kuin häntä ei olisikaan" voidakseen tehdä vallan kohdistamisen itseensä tarpeettomaksi. Seurauksena on keskinkertaisuuden ihanteeseen nojautuva elämäntapa ja yhteiskuntajärjestys."
Jukka Hankamäki kirjoittaa Simone Weiliä. Olen maalla enkä lähdeteoksen äärellä, sanon kirjan nimen joskus. Nyt tiedän, mikä Lustigia vaivaa.
Nuo kakarat huutaa nälkäänsä ja käyvät juoruamassa toistensa tihutöistä ja potkimassa minua selkään ja vetämässä minun ponihännän pois. Lasagnea on päivälliseksi, luulen. Sillä tämä on mummola.
Opiskelupaikkoja on jäljellä 3 tai neljä.
Tu
lk
aa
pasta.


Essi

Keijoa ikävä.
Ja sitä opiskelijaa, joka itki.
Kertokaa Matias, Timo, Iiris, Kaisa, Tiia, Titta, Edith, Jussi ja muut. Mihin menette ja päädyitte.