Toivoisinpa että sataisi lunta. Vaan ei sada.
Maisema työhuoneen ikkunasta on sinistä valoa. Ruutu jota tuijotan nyt on sinistä valoa. Menen vessaan ja katson peiliin: Kasvot ovat tyhjät. Ei mitään, ei.

Kevät tulee. Eilen kuudelta vielä ulkona. En taivu yhdellekään ajatukselle enkä mielipiteelle nyt. Ei ole kuin sinistä valoa. Marjaana meni tuosta ohi: ei kahvia mustana, sanoi. Siinä on minun ajatukset. Joskus sitä herää aamulla vuoteestaan ja huone on sininen ja kevät tulee ja sitten sitä ei vielä unen ja hämärän rajalla muista, kuka on.

Sain Edithiltä mailin, jota referoin. Ruutu on sininen. Tuijotan sitä:
Ei mitään.
Mutta vastaan sinulle Edith, kun tulee paremman väristä valoa!
Kevät! Tee itsesi näkyväksi!

"Kaikki on jo. Kaikki on. Ja on niin paljon sanoja todistelemassa sitä,
mikä on olemassa sanoista huolimatta.
Tiedän olevani pelkkä toisinto; olen aikani ja kaikkien aikojen
ihminen, sama ihminen, joka läpi sukunsa historian on huutanut omaa
olemistaan. Vain kasvot ovat vaihtuneet, eikä niillä ole merkitystä
enempää kuin hiekkaan piirretyllä kuviolla. Toisintojen käsistä
lähteneet kirjatkin ovat toisintoja; vaikuttavan tekstin pohjakaiku on
aina sama, se koostuu syvistä olemassaolon tunteista; ei lukija vaikutu
toiseudesta tekstissä vaan itsestään, omasta olemisestaan, jonka näkee
kuin peilin kautta syttyvän hehkuun ja tuhoutuvan sanoissa.

Niin teen minäkin. Luen vain tunteakseni tunteeni ja peilatakseni yhä
uudelleen lyhyitä olemisen hetkiäni. Ja kuka tahansa minun tekstejäni
lukeekin, tekee saman. Sallittakoon se hänelle.

Minun tekstini ei ole minä, se on vain peili tai katalyytti jonkun
ajatuksille.
Enkä tule kirjoittamalla kuulluksi enempää kuin kirjoittamattakaan;
lukija voi korkeintaan löytää sanojeni avulla jotakin, mikä hänessä
itsessään on minun kaltaistani.

Olen alkanut hiljalleen aavistella, että me emme etsi toiseutta.
Emme välitä toiseudesta, mitä se sitten onkin.
Etsimme kaiken aikaa itseämme.

(Ehkä me kaikki, jollakin selittämättömällä tavalla, olemme yksi.)"

Edith

(E)