Työhuone on uusi. Teen siinä kirjallista työtä nyt toista päivää.
 Talonmies joka on nainen ja nimeltään Pirjo avasi minulle vanhan keltaisen puutalon oven ja näytti tilan, jonka seinät komeilevat Nuorisoseuran kunniakirjoja ja 1800-lukulaisia mustavalkioisia ryhmäkuvia. Seinällä on myös pari oikein vanhaa pasuunaa. Vai käyrätorvia joitakin puhallinsoittimia, oikein kuluneita, patinoituneita.
Kauniita ovat. Sitten on oopperalaulajalegendan Abraham Ojanperän oma piano. Se sijaitsee kulmassa. On sellainen vanha viiden miehen kannettava pöytä. Ajattelen sen Urho Kekkosen pöydäksi koska se näyttää Ukin pöydältä. Se on oikein juhlava. Sitten on kassakonetta ja kaikenlaista sälää. Kaksi koria limukkaa jossain. Talonpoikaiskaappeja, mappeja ja sen sellaista. Tulostin on.
On minun läppäri ja minä siinä istumassa. Limingan naisvoimistelijoiden mankka on, siinä on jumppasali vieressä, ihan tyhjänä.
Tämä äänentoistolaite on siitä hyvä että se on oikein hyvälaatuinen.
Tänään panin koko tyhjän salin soimaan.
Taukojumppa, ajattelin kahden tunnin rupeaman jälkeen.
Avasin työhuoneeni joka on minun huone joka on minun oma huone, minun, ja joka oli minun koti ja minun heti kun sen näin, sitä rakastin. Tämä pätee ihmisiin ja huoneisiin. Tulee perillä olon tuntu. Mitä hehkutusta. Ja nyt sen sanon tässä: Kirjailijan ammatti jos joku on välineurheilua. Se maksaa. En saanut tehdyksi töitä kotona, kaksi viikkoa pusersin. Tuossa Aino kompastui aamulla. Tuossa minä komensin sitä. Tuossa ovat tiskit ja tuossa luutu. Luutua. En. Vie ulos matto. En. On töitä. Pese pyykit ennen kuin lapset tulee en varmasti pesen, hyvä on sitten.
Huone on minun ja se on kylmä, mutta vain minun. 20 euroa viikko.
Istun jonkun sellaisen alla joka lämmittää ja täräytän Sibeliuksen Finlandian (älä naura sinä joka naurat tälle aina) Limingan Naisvoimistelijoiden laadukkaaseen äänentoistoon ja se ei ole soinut yhtä kumeasti koskaan missään. Kirjoitan ja se mitä kirjoitan on hyvää. Kirjoitan hyvästelykohtauksen.
Tulee hyvää tekstiä. Ja sen voi sanoa. Olen kirjoittanut uudessa huoneessani hyvin.
Nyt ymmärrän mistä elämässä on kyse. Minun elämässäni.
Sitä on vaikea selittää. Mutta kun löytää oman huoneensa, se vain on. Se on.
Matkalla taidekoululle syömään vihdoin pysäytin kaksosten kanssa lenkillä olevan mummun. Tahdoin puhutella lapsia, jotka olivat tyttö ja poika. Mulla on tommonen setti kans, väitin mummulle, joka oli sen äiti jonka olivat Antti ja Emmi, 1,5 v.
- Sinullako? mummu sanoi.
- Mutta sinähän olet vain pieni tyttö! mummu huusi.
Hymyilin.
Siitäs sait, ajattelin sille joka eilen sanoi minulle vaikka mitä ja analysoi. Siitäs sait.
Nyt minulla on oma huone.


Essi