Kuvituskurssi päättyi, omalta kohdaltani voisin sanoa vihdoin viimein. Pariviikkoisen tarpeellisuudesta en käy kiistelemään. Eikä siihen toisekseen ole syytäkään. Kirjoittajien ja vapaalinjan yhteistyön hedelmänä oli julkaisu, johon minultakin tuli teksti. Jo kolmas julkaistu teksti minulta Limingassa. Keväällä seuraa jatkoa, kun kirjoittajalinja pukkaa oman julkaisun. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee.

Kun kirjoitan tätä, perjantai-ilta on kallistumassa lopulleen. Opiston alue on tyhjentynyt ja hiljentynyt. Ne, jotka eivät asu lähellä kansoittavat asuntoloita. Olen juuri luonnostellut näytelmän kohtausta luonnoskirjaan. Impivaarassa vaikka keskellä meteliä luonnostelu onnistui. Viikonloppu on merkityksetön. Mietin jo seuraavaa viikkoa, jolloin palaamme normaaliin päiväjärjestykseen tai sitten emme. Totta puhuen, mielipohjaa kaihertaa ajatus seuraavan viikon sisällöstä. Jollain tavalla sitä on oppinut pelkäämään seuraavaa viikkoa. Tänäkin lukuvuonna on ollut kaikenlaista hömppää. Paljon enemmän kuin oli viime vuonna.

Aika juoksee liian nopeasti. Vuosi on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Näin jo viime syksynä pahaa unta ensi kevään tapahtumista. Olen ehkä maininnut siitä jo aiemminkin. Vietin päättäjäisiä eikä minulla saati kenelläkään ollut hajuakaan mitä vuoden aikana oli tapahtunut. Päivänselvä merkki kahden vuoden kuherrusajan hiipumisesta loppuun.

Joku otti tänään puheeksi, että linjallemme pitäisi saada enemmän porukkaa. Yhden vuoden läpi käyneenä mainitsin kuriositeettitietona, että linjallamme on jo tuplasti niin paljon opiskelijoita kuin viime kevään jatkoi loppuun. Meitä on kymmenkunta, viime vuonna oli viisi plus kolme, jotka eivät käyneet aktiivisesti tunneilla. Ja tästä pääsee sujuvasti siihen, tämän vuoden joukkomme on pysynyt paremmin yhtenäisenä kuin viime vuonna.

Haasteellinen ikäkriisi lähenee. Päiviä jäljellä kuusi ja yhä vähenee. Sitten vuosia kolmeenkymmeneen enää vain yksi. Nuoruus tuomitaan menetetyksi. Saapa nähdä, onko enää kirjailijaksi vai joutuuko tyystin hunningolle. Ajaako pihaan valtion taksi ja vie historian roskatunkiolle. Pientä runoa tässä.
                                                                                                          Uuno Hiukka