Joku on leiponut lumesta sian kivikoulun eteen.
Astun sisälle, onko tämä Bachia, ajattelen, soi kovaa, Susanna hymyilee.
- Hei.
- Mulla on oma konsertti, Susanna sanoo.
- Ai. Mitä tää on?
- Bachia.
- Tietysti. Kaunista.
Susanna hymyilee. Ajattelen että se voi hyvin. Tunne leviää minuun. Tämä sunnuntai on kaunis.
- Mä tulin tekeen tunnit.
- Ai. Oletsä parantunut.
- Joo.
Susanna hymyilee. Tänne ajaessa vastaan tuli Titta, kirjoittajalinjalaiseni. Titta hymyili.
Katsoin taustapeilistä kun olin ajanut ohi. Titta kääntyi taakseen katsomaan minua. Ilme oli kysyvä.
Täällä on niin hyvä olla. Ne jotka eivät tule kirjoittajalinjalle ensi vuonna ovat hulluja.
Eilen isä ja äiti kävivät. Esittelin niille syksyllä ilmestyvän romaanini kannen, se on Tammen graafikko Markko Tainan käsialaa ja mielestäni erinomainen. Vanhempani pitivät pitkän hiljaisuuden. Tuossako se on, isä sanoi viimein. Hymyilin isälle vähän. Tajusin että se haki jotain esittävämpää, rehevämpää. Aika vähäeleinen, isä sanoi. Minusta se on erinomainen, sanoin, provosoiva. Onko tuo keltanen tuommonen sitte, isä sanoi. Sanoin etten tiennyt.
Hyvä asia on, että tunsin ylpeyttä. Se, ettei vanhempien mielipide tunnu kuin ilona, vääränäkään mielipiteenä, on lopulta hemmetin hyvä asia. Jos ajattelee.

Essi