Kirjoittajan itsestäänselvyyksillä on myös historiansa romantiikan lapsena. Pohdin seuraavaksi suhdettani kirjoittajan työhön. Millainen on hyvä elämä? Jokainen yhteiskunta määrittää sen omalla tavallaan – kirjoittaja työllään. Aistien sekoittuessa musiikin ja sensuaalisuuden kesken mielikuvitus löytää sisältään avainkäsitteen, joista herää ekologisten, sosiaalisten ja taloudellisten vääryyksien lukkotilat. Terrori kohdistuu yleensä haastajiin, mittareihin, jotka ilmoittavat sietokyvyn toksisuuden yhteisössä. Kirjoittajana painin näiden ongelmien kanssa.

Visionäärinen kriisini on hyvin monesti poliittinen tai taiteellinen. Koen usein hetkiä (ikään kuin olisin vankilassa), jolloin koko yhteisö on taitavasti sidottu tai lamautettu. Aidon sosialismin näivettyessä taiteilija kysyy aina itseltään: kuinka tuon julki ihmiselämän muodonmuutosten mahdollisuudet ilman toimivaa, kokonaista symbolismia?

Kirjailija on kuin ”musta orkidea” suomalaisen marketin ylellisyystuotteena, koska kapina ei koskaan onnistu uskottavuusongelmien paistaessa läpi. Taideihmisten syvällisillä tuotoksilla esiintyy lukuisia aste-eroja. Mustan orkidean ”huuli” on kuin ohuesta samettilangasta kudottua pitsiä. Taakse on jätetty kuolleita orkideanmetsästäjiä ja kallista vuosikertaviiniä. Markettikukat kasvavat pitkissä penkeissä, jotka on tuettu kepein ja naruin kuin herneenvarret. Tuoksu on kyllä ihastuttava, mutta värit näyttävät haalistuneilta. Ehkä siksi kirjoitan väreistä romanttisesti.

Työtapoihin kuuluu muistiinpanojen ja eräänlaisten luonnoksien suttaaminen paperille. Toisinaan löydän artikkeleista sanoja ikään kuin pyyhkimällä. Tyylilajit vaihtelevat imagistien selkeästä ja tunteettomasta kerronnasta aina limerikkeihin. Tajunnanvirtatekniikkaa hyödynnän, jos vain pystyn hiljentymään sellaiseen hetkeen, ja ns. ”leikkaa ja liimaa” sanojen uudelleenjärjestely on myös erittäin hauska metodi. Mystisyys pilkistää avainsanana tekstieni tunnemaailmaan.

Haluan oppia kirjoittamaan eksistentialismista yhtä selvästi kuin hyvätapainen yhteiskunnan asukki sanoo kiitos (lahjan saatuaan). En etsi mitään, löysin sen jo mielikuvituksestani. En halua todistella kenellekään, vaan ymmärtää jo olemassa olevien kielien – aina viittomakielestä mielen kuiskeisiin – kontekstien epärehelliset piirteet. Kuvaannollisesti ilmaisten haluan oppia kiinnittämään vetoketjun takkiin, ja kertomaan siitä ystäville siirtämällä ajatuksia paperille asti, silmin nähtäväksi heille, joita pelottaa ajatella ilman auktoriteettihahmoa.

Olen etenemässä kohti kielellistä tekijän kuolemaa, jolloin sanomiseni tukahduttaa kielioppien leimamerkatut rajat; yhteinen ymmärrys kielen ja kuvan välille löytää kuuaskeleensa. Mikäli onnistun, minua tullaan vieroksumaan kirjailijakabineteissa, koulujen käytävillä ja työpaikkaansa juurtuneiden uranuurtajien lähiökodeissa. Kieltäni paheksutaan kuin vauvaa makuupussin uumenissa. En tarvitse silmälasikoteloa tai muita näkövälineitä, koska silmäni sijaitsevat sydämessä. Vereni kulkee sieltä kahteen aivopuoliskoon, eikä päinvastoin.

PETRI (uusi oppilas)