Varasin keskiviikoksi pyykkivuoron asuntoloiden yhteisestä likavaatemajasta. Ajattelin, että viimeinen vuoro kello 18-20 olisi sopiva ensikertalaiselle, jos tulisi jotain häslinkiä. Tällä tarkoitan, että voisin rauhassa kiroilla pesualtaille ja kokeilla onneani pajatsossa, sekä ehkä hörpätä samalla tuopillisen kaakaota. Kuinka arvatakaan, kun on kyse meikäläisestä, en pyykkäysreissulla vältyttynyt ilman putkivuotoja.

Noh, valitsin uhrikseni keltaisen pesukoneen keskeltä huonetta, koska tapahtumat sijaitsevat aina siinä välissä; sormien ulottuvilla. Tökkäsin rummun täyteen sekoja niin kuin jo edesmenneessä C-kasetissa oli tapana lukea. Lurauttelin pesuaineet jemmalaatikoihin ja rupesin katselemaan käyttöohjeita. Olisi kannattanut raahata oma kone paikalle...

Vesi kielellä suljautin balladimaisella ranteen liikkeellä euron kolikon pajatsoon ja yritin sulkea koneen etuluukun. Kappas vaan, se ei pysynyt millään kiinni - sulje kuin auton ovi. Eihän ekojätkällä ole ajokorttia, joten metriäkään ei pesukone suostunut yhteispeliin kanssani. Laskeskelin lattilaattoja ja mietin seuraavaa siirtoa.

Huomasin, että aivan alusti asti etenin liian lipevästi. Epätoivoisesti tunnustelin koneen arkkitehtuuria joka puolelta, koska seinän pajatsossa ei ollut virta päällä. Täytyy löytää katkaisin!

Pinnat olivat liian tasaiset ja tajusin euroni valuvan hukkaan.

Vieressäni toinen Miele-niminen daami surrasi ihanan kuuloisesti. Teki ihan mieli hypätä koneen päälle istumaan ja ottaa rentouttava takapuoli hieronta. 24 sekuntia myöhemmin tarrasin muovikassiin kiinni ja kävelin takaisin asuntolaan pyykkipojat korvissa.

Petri