"Kun ihminen ylittää itsensä, omat rajansa, se ei näe sitä itse. Se menee tuolla ja sillä on pulssi sataneljäkymmentä ja hirveä vauhti päällä ja se menee ja menee ja sitten, kun siitä tuntuu ettei se enää jaksa, se menee siitäkin. Se menee sen ohi. Ja silloin se pääsee siitä. Se on kehittynyt se on valtava loikka mutta se ei tiedä sitä itse. Se ei tunne sitä itsessään, että se on siellä. Että se on mennyt sinne."

Tjaa-a.
Työläs, mutta hauska viikko. Aristotelestä ja tunnekuohuja itkusta nauruun. Luin prosessipäiväkirjoja opiskelijoilta. Melkoinen määrä ahdistusta ja tuskaa ja iloa sijaitsee kirjoitustöiden ja -päivien lomassa, rivien välissä niin ettei se ulos asti anna.
Sitaatti yllä on erään opiskelijan. Kuulin sen selittävän näitä toiselle ja aloin kirjoittaa ylös.

Luonnospäiväkirjasta:
"Ihmisen on hyvä löytää itselleen koteja. Jotkut kodit ovat maisemia joissa sielu on levollinen. Toisissa on ihmisten yhteisö, sellainen jossa ei tarvitse selittää ja perustella itseään. Koti on siellä missä lepo on. Hiljaisuus on monen asian mitta: Sinun selkäsi on minulle käännetty vihaisella tavalla. Sinun selkäsi on minulle käännetty sallivasti, käännythän pian?
Sinun selkäsi on tähän missä istun maailman kaunein asia ja koko huone on rauhallinen nyt, miten hengitän. Kaikki on hyvää. Ihmisten yhteisö, jossa viihtyy, on niin harvinainen ja kaunis asia, että--"

Jaa.
Se jäi kesken. Seuraava merkintä on nimellä Pentinkulman päivät. Se on aloitus novelliksi.
Työpäivä on pulkassa.
Taidan lähteä.

Kotiin.

Essi