Sininen vihko N:O 10

Olipa kerran ruskeatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hiuksiakaan hänellä ei ollut, joten ruskeatukkaisuus oli varsin suhteellista. Puhua hän ei osannut, koska hänellä ei ollut suuta. Nenääkään hänellä ei ollut. Jopa kädet ja jalat häneltä puuttuivat. Eikä hänellä ollut vatsaa, selkää, selkärankaa eikä minkäänlaisia sisäelimiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään. Joten on täysin mahdoton käsittää mistä tässä on puhe. Lienee siis parasta ettemme puhu hänestä enempää.

(1936-39)


Maanantai-aamuna kello kahdeksan yli yhdeksän koen samaisen päivän parhaan hetkeni. Siinä tapahtuu että Paavo Heinonen lukee minulle Harmsia ääneen, istuu minun ihan ihan vieressä ja lukee vain ja lukee hyvin. Ja lukee toisen heti perään ja me ajatellaan heti yksimielisesti että oikein uteliaan eukon nenä on iso ja terävä. Että on tämmöinen yhteinen assosiaatio johtuu tästä ääneen lukemisen kauniista hetkestä. Pyydän Paavoa lukemaan minulle iltasadun tänään. Onnistuu jos panen nukkumaan ennen kello kuuttatoista. Tulee pitkä yö.

Essi

(sitten aloin suunnitella sellaista iltaa jossa vain juodaan viiniä ja luetaan Harmsia ja ehkä joitain muita eikä puhuta mitään typerää filosofiaa sinne väliin tai vielä pahempaa, kuulumisia. Niin olisko semmoinen mukava. Sauna ja tämmöstä.)