Minusta lukeminen ei ole mitenkään sensitiivistä.
Miksi ihminen ei uskaltaisi sanoa mitä lukee? Mikä häpeä se on lukea, ymmärtää tai olla ymmärtämättä? Sitä voi lukea Borgesia tai Anttilan suurkuvastoa samalla intensiteetillä - ja saada jälkimmäisestä enemmän irti, jos se vastaa paremmin siihen, mitä etsii.
Kävin viime viikonloppuna Etelä-Suomessa pohtimassa valtakunnallisessa seminaarissa sitä, mitä sivistys on. Kriittisen korkeakoulun toiminnanjohtaja määritteli sivistyksen joksikin, joka on arvo itsessään, päämäärä. "Sivistys on ihmisen ihmiseksi tulemista," "inhimillisyyttä" ja "inhimillisen suojelua, kantamista."
Luen Kiveä koska aloitan ääneen nauramisen Seitsemän veljeksen ensimmäisellä sivulla ja toisella sivulla alan nousta ja laskea alas penkillä koska haluttaisi alleviivata kieltä, mutta en halua sotkea kirjaa. Luen Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa, koska Kilpi kirjoittaa metsän siten kuin minä sen koen, ja kirjoittamisen, ja henkisyyteni, ja vasta tänään luin naistenlehti Oliviasta (oliko se sen niminen lehti? en muistanut edes Kriittisen toiminnanjohtajan nimeä mutta täydennän sen myöhemmin muistiinpanoista) ettei Kilven Naisen päiväkirjan pitänyt alun perin olla edes julkaistava teos. Ilmankos se on niin hyvä. Pentti Saarikosken Kirje vaimolleni on romanttisin kirja jonka olen lukenut, en missään nimessä väitä että kaunein, mutta jos joku minulle kirjoittaa sellaisen menen sen kanssa naimisiin. Marguerite Duras - nainen mustassa kotelomekossa, joka juo aina, ja kärsii aina, herää yöllä juomaan, mutta ei ole koskaan humalassa - suhtautuu kieleen ja kirjoittamiseen sellaisella intohimolla ja pieteetillä, että kaksi sivua mitä tahansa häneltä luettuani alan hengittää syviä henkosia. Durasin lukeminen tuntuu ruumissa. Aina.
Luen William Blakea jos haluan riehaantua ja muistaa itseni: "Minä vihaan niukkoja hymyjä. Minä rakastan naurua."
Luen Cervantesin Don Quijoten tuulimyllykohtausta yhä uudelleen, etsin sen aina kun muistan sen, tänä syksynä muistin sen kahdesti mutta väistin, nyt tulin työhuoneeseeni. Kello on vartin yli yhdeksän illalla ja opiskelijani Jenni on tuonut työpöydälleni lahjaksi mustavalkoisen, itse vedostetun tuulimyllyn kuvan. Vien sen kehystämöön, se on suurenmoinen lahja. Taistelu tuulimyllyjä vastaan on kohtaus, jota en unohda niin kauan kuin elän. Samankaltainen kohtaus on Milnen Nalle Puhissa, minun elämääni yhtä keskeinen. Siinä Nalle Puh saa sinisen ilmapallon ja lentää sen varassa ylös. Jotta saisi hunajaa. Mutta pelkää tulevansa huomatuksi. Nasu, Puh kysyy. No mitä.
Näytänkö minä nyt ihan pilveltä?
Tuonkin tunnen vartalossa. Jokin menee myttyrään, empatiasta. Ymmärrän tilanteen Nalle Puhin kannalta hyvin.
"Mies menettää itsensä roolipeleissä ja syöksyy raivolla sosiaalisen moraalin kimppuun..." Luen Risto Ahtia kun olen päästänyt itseni liian kauas siitä, että uskoisin taas omaa kokemusta. Ahdin kokemus, runoilijan lause, muistuttaa minua omastani, joka ei ole sama.
Ymmärrän Nabokovia.
En ymmärrä Dostojevskia.
Albert Camus´n Sivullinen on hiljaisella tavalla kanssani aina. Kalevala on kuin kymmenen varvasta, punaiset puolukat. Mutta siitä en puhu kenelle tahansa.
Mikä on sinun suosikkikirjasi?
Mikä päivä tänään on?
Sinä sanot torstai.
Tänään minun suosikkikirjani on Aapelin siunattu hulluus. Luin sitä ennen tänne tultuani enkä saata lakata ihmettelemästä tuon pakinoitsijan kielen neroutta. Hän saa kielen yhtä aikaa suuhun, puhutuksi, ja sieltä ulos. Hän vaihtaa kertojan näkökulmaa niin etten huomaa, ja kutittelee minua, nauran vaikka en haluaisi, niin kömpelö on vitsi jossa mies sanoo kärpäselle tulehan minun sepaluksen alle, tule ja kärpänen menee, pureeko se, ei pure, se Aaah!
Pois sieltä!
Hus!
Menetkös siitä!

Mutta se ei ole minun kieltä vaan Aapelin.

Kun katson ihmistä en katso mitä se puhuu vaan miten sen puhuu.
Katson sanatekoa.
Lukutaito on kuuntelemista. Ei mitä. Vaan miten.

Mutta minä olenkin prosaisti. Tähän sanoo Paavo J runoilija, että kieli kiinnittää huomiota itseensä se on kaikki siinä, mitä.
Hän on oikeassa tietysti. Kaikki opiskelkoot oman ilonsa. Nyt minä otan tuon tuulimyllyn tuosta pöydältä ja vien sen kotiini muistuttamaan.


Essi