Sain apurahaa taas 3000 e. Nyt sitä on tullut yhteensä 11 500.
Se joka väittää että mulla on paljon rahaa, on väärässä. En uskalla käyttää rahaa, olen ruvennut pihiksi. Haluan venyttää näitä ihania tunteja, päiviä, viikkoja, kun käännän kylkeä ja aloitan uuden kirjan. Näin haluan elää kiitos Valtion Taiteen keskustoimikunta.
Olen oppinut tehokkaaksi kirjailijuuspäivinäni.
Se tarkoittaa nukkumista.

Aamu:
Vien lapset isälle.
Palaan kotiin.
Soitan parkkipaikalla autosta Paavolle. Lupaa hoitaa asiat.
Menen kotiin.
Riisun kaikki vaatteet kasaksi lattialle.
Pujahdan takaisin sänkyyn. Vilkaisen kännykkää: äänetön.
Herään.
Katson kirjaläjää. Katson kännykkää: 4 viestiä. En välitä niistä paitsi yhdestä.
Nukahdan uudelleen. Herään. Mietin pitäisikö syödä jotain, en jaksa.
Luen puolikkaan kirjan (Alberoni: Rakastuminen). Nukun taas.
Herään. Puen. Käyn katsomassa ikkunaa.
Ajattelen asiaa joka on kesken. Tajuan: Lahjat.
Alan pohtia lahjoja. Se ei riitä. Alan valmistaa lahjoja. Se ei riitä. Kirjoitan valkoiselle A4-liuskalle muistiinpanoja romaania varten, alekkain:
1. lahja
2. lahja
3. ja viimeinen lahja
Kirjoitan listan ihmisistä, joille kaikille haluan antaa lahjan.
Niitä on yhteensä 4.
Luen lisää Alberonia, monta ihmistä soittaa. Soitan rehtorille. Se on hyvä puhelu.
Vastaan Paavon viesteihin. Suunnittelen kirjoitusta jossa perustellaan miksi kirjailija ei halua puhua ihmisille työpäivänä mutta en halua että minua koskaan lopetetaan häiritsemästä. Se kirjoitus jää vain mielen päälle ja sen viimeinen lause on: Kirjailijaa pitää häiritä, kirjoittaa Saarikoski. Häiritkää minua! Haluan kirjaimia ja puhetta ja ihmisiä, en rauhaa. Se on totta. Jos vetäydyn, mitä tyydytystä tuottaa edes yhden ihmisen kaipaus ja tänään minua kaipaa monta ihmistä.
Menen peilin eteen alasti.
Ajattelen että olen valasnainen ja että en syö pullaa enää ikinä perkele kesä tulee.
Menen jääkaapille ja syön kaksi pullaa ja keitän kahvit. Laitan munat tulelle.
Ajattelen työtilaa.
Työtilan emäntä laittaa viestin: Joko tulet, kahvipannu on vielä rikki.
Laitan sille viestin: En tiedä työpäivistä miten ne menevät, miten saavun ja miten menen ja tulenko ollenkaan ja minne. Johon saan loukkaantuneen vastaviestin: Ajattelin vaan ei paniikkia tv. Pire.
Hävettää.
Ajattelen että se on hyvä tunne Tony Dunderfelt käskee mennä sitä kohti.
Ajattelen että jos ihminen pohtii onko sille tapahtunut joku juttu niin se juttu on tapahtunut jo, ja että sen ajattelu on jo myöhäistä.
Puen päälle. Menen peilin eteen ja vedän vatsan sisään ja ajattelen sen valassanan ja ajattelen yhden miehen jolle en kelpaisi enää tämmöisenä valaana.
Menen kauppaan. Autoa ajaessa ajattelen että se on kyllä paljon multa että kiitos kiitos. Menen kauppaan. Laitan lahjan postiin. Siitä tulee hyvä mieli tykkään tästä. Tämä on hyvä ajatus. Tulen koululle. Katson mailit. Laitan kahvin tulemaan. Yritän rauhoittua, vaikka sataa vettä ja vaikka se mitä vasta ajattelee on jo täällä aina. Kesä tulee.
Tästä kun nousen, sanon Marjaanan eteisessä kiilteleville valkoisille lenkkareille heipat ja suuntaan työtilaan.
Mulla on maalarinteippiä ja Jhonny Cashia ja kaksi romaanin käsikirjoitusta. Aion tapetoida niillä seinän.
Toivottavasti siellä ei ole seinän takana salillista ämmiä jumppaamassa jotenki mä en jaksais niitä just nyt.

Essi