Käy niin että aamun päätän aloittaa kävelemällä ensin ja sitten kävelen ja se tie on semmoinen ruskea tai musta ja siinä on tähti. Pysähdyn ja katson sitä ja katson taloa siinä ja ne maisemat oli ihan epäuskottavia niin kuin olisin ottanu jotakin jotenkin sitä on ihan tuiskeessa mutta se on sitä että on kirjoittanut ja auki ja haavaisa ja hetken roolista vapaa ja vaan itsensä ja sinut maiseman kanssa jotenkin, mutta se tähti ei ole tarra, kuten ajattelen, ja siinä on harakoita ja muita lintuja ja se talo. Ajattelen että siinä talossa asuisi lapsia. Otan sen tähden kämmenelle ja käy niin että se sulaa
ja sitten alan nauraa ja sitten hypin ilosta ja niitä on lisää,
ei paljon,
mutta juoksen kivikoululle ja käsken kaikki ulos Heti! Sataa lunta! ja Opettaja joka on minun sijainen sanoo että nyt menee kaikki pasmat sekaisin ja nämä seisoo pihalla lapaset suorina ja sanoo että ei täällä mitään ole, mutta
siihen
sanon
että ei tämä
olekaan mikään joulu, vaan Ensilumi!
Ja sitä on vähän, mutta sitä on, ja sitä katsellaan
ja ollaan iloisia ja tämä pyrähdys, miten eilen haistoin lumen! Ja nyt sitä on!

Pitää vain luottaa aisteihinsa, vaistoon, ensin haistaa se ja sitten on Lunta mutta se meni ohi sitten ja mentiin luokkaan siitä ja keitettiin kahvit ja oltiin hetken aikaa sujut vähän ja luettiin jotain ja sitten se meni vakavaksi taas. Ja se oli niin hieno hetki että olis pöljää kirjoittaa siitä menin siitä ulos ja luin T.S Eliotin Neljä kvartettoa suomentanut Juha Silvo ja sitten luin tuota Rekolaa, Minä rakastan sinua ja kerron sen kaikille. Teosta. Lumi meni pois ja monta autoa on ojassa. No niin. Tuolla lailla rynnätään, sanoi Paavo. Ja muita antiteesejä. Mutta kasvot oli kuitenkin hyvällä tavalla vastaanottavat kun sanoi. Että luultavasti se ei sitten ollut mikään vakava Juttu. Kuten ei ole ne autot siellä ojassa paitsi se yksi, jota vastaan eilen tuli rekka.
Tämä tarina päättyy kamalasti.

Essi