Meitä vastaan tulee Ville, kuten joka aamu. 
Sanon sille huomenta, kuten joka aamu.
Villellä on musta Lordi-teepaita päällä. Se on tänä aamuna puettu väärin päin.
- Mitessulla menee.
- Iha hyvi.
Riisutaan lasten kanssa vaatteita pois. Ville nousee tuolille ja kaivaa jotain lokerosta.
- Jaa. Sulla on uudet.
- Einää oo uudet.
- Aurinkolasit.
- Einää oo aurinkolasit.
- Ohanne.
- Eihän ole.
Ville laittaa hopeasankaiset aurinkolasit päähän, vaikka aulan valo on muutenkin huono.
- Aika hyvännäköset.
Tähän minun lapset nyökkää.
Ville pasteeraa. Tekee ittestään miehen kokoista.
- Mää ehkä piirrän näihin kohta.
- Voiko niihin piirtää.
Hän kääntyy. Lordi irvistää selästä.
- Voi. Ja semmoset tarrat. Joissa on tulilieskat ja mustaa.

Tänä aamuna minulle ei tule hiki lasten pukemisen tai riisumisen kanssa.
Olen pannut ripsiväriä.
Autossa suunnittelen lahjaa jonka annan yllätyksenä. Kuuntelen kristillistä radio Deitä. Jotain puhuu siitä kuinka kristuksen piti kaikki ennustukset elää toteen. Tie on vähän jäässä. Perillä joitakin opiskelijoita tulee mutta eivät tervehdi. Ville ja Aino ja Kalle syövät tällä hetkellä aamiaista. Se oli viimeinen repliikki jonka kuulin, pois lähtiessä, ovella:
- Otaksää sopalla vai voisilmällä. Kuuliksää.
Jotenki hyvä aamu.
Tämmönen.
Kun ei oo mitään erikoista.
Edes unia en muista.
Ehkä katotaan aamulla vähän elokuvaa ja puhutaan eilisestä teemasta vielä lisää.
Rohkeudesta.
Viikonloppuna lähden Joensuuhun opettamaan sanataideopettajia.
Aion puhua niille haistapaskametodista.


Essi