Muulle heitettiin haaste tuossa:
"Ja mistä, Essi, sen sitten tunnistaa, mikä on kunkin omaa ääntä, ja milloin puhuu pelkkä taito?"


Mistä sen tunnistaa.

Sen äänen.

Kovin monimutkaisia vastauksia vaatii tämä kysymys, jos ei vastaa yksinkertaistaen ja mystisillä sanoilla.

Kuten 'oikku'.

Tai 'väri'.

'Laulu'.

Koska eihän sellaista oikeasti ole olemassa, sellaista kuin 'oma ääni'. Ja kuitenkin on. Koska sellaista ei ole oikeasti olemassa, sellaista kuin 'oma'. Koska kaikki on meille jostain tullut, joku sanoo annettu, ihan kaikki.

Ja me käytämme sitä kaikkea kuten parhaaksi näemme.

Ja silti siitä kaikesta joidenkin solmujen, joidenkin asioiden käyttäjien - olivat asiat fyysisiä värejä, sanoja ja tavuja ja äänteitä, nuotteja, rantaan ajaututta moskaa - kohdalla muodostuu jotain, joka näyttää sellaiselta, että siinä näkyy muutakin kuin se aines. Että näkyy se solmu. Ja vähitellen sen solmun voi nähdä kaikessa, mitä se solmu tekee.

Ja tarvitaan kaikkea. Tarvitaan laajaa määrää moskasta rakenneltuja kekoja, jotta niissä se solmu alkaa näkyä. Jotta alkaa näkyä sellainen idiosynkratia, jota voi vaikkapa 'omaksi ääneksi' kutsua.

Ja mistä sen sitten tunnistaa.

Jotta sen voisi tunnistaa, pitää tuntea kovin paljon muita ääniä, aiemmin laulaneita ja muualla laulavia. Tämä on minun lukijan näkemykseni, kirjallisuuden tutkijan näkemykseni. Jota ei voi vaatia keneltäkään. Ei vaatia, mutta pyytää.

Just tästä kirjoitin aikanaan graduni alkuluvussa, mutta se on englanniksi ja kovin teoreettinen, kirjoitettu muille kirjallisuuden tutkijoille, ei kirjoittamaan oppiville. Mutta tuon alkuluvun epigrafina käytin lainausta Jethro Tullin kappaleesta 'Songs from the Wood', jonka edelleen allekirjoitan:
"Join the chorus if you can / it'll make of you an honest man"
... eli liity kuoroon jos voit, se tekee sinusta rehellisen.

Eli pystyäkseen laulamaan rehellisesti, vilpittömästi, täytyy pystyä näkemään ja kuulemaan se tuhansien ja taas tuhansien äänien kuoro, jossa yhtenä kurkkuna itse huutaa. Ja pystyä laulamaan myös osana sitä, samalla kun pitää äänensä erillisenä.

Idiosynkratia. Se tarkoittaa jotain, joka toistuu saman kirjoittajan (säveltäjän, kuvataiteilijan jne.) töissä ja joka avaa ne samasta lähteestä tunnistettaviksi.

Mutta toki rehellisyyttäkin voi jäljitellä. Ja vilpittömyyttä. Valheen riski on olemassa aina, ei muuten olisi totuutta.

Ja sen 'oman äänen' syntyminen voi kestää kauan. Minusta tuntuu, että monet harjoittelevat sen löytämistä vuosikymmeniäkin. Ja Pam! sitten se löytyy, kuukausi ennen kuolemaa. Mistä sen tietää mistä se löytyy. Mutta jo siitä harjoittelusta kasvaa se ääni, eikä sitä välttämättä näe ennen kuin on koko elämän materiaali kasassa ja katsottavissa.

Mutta mistä sen tunnistaa, oman äänen ja taitavuuden eron, ei sitä välttämättä tunnistakaan. Joku voi olla niin taitava. Minä vastaisin, että rehellisyydestä. Vilpittömyydestä. Ja jatkaisin, että niitä kahta ei kuitenkaan voi varmuudella tunnistaa.

On vain luotettava.


Paavo

(vähän näin abstraktilla tasolla tuli puhuttua. katotaan saadaanko ens viikolla jotain konkreettisia esimerkkejä.)