Seuraavaksi vuorossa kirjaesittely. Toin eilen koululle Paolo Coelhon Alkemistin. Arvosteluja löytyy ainakin Ultra-lehdestä  ja tietenkin tämän blogin arkistosta! - k- piti tuosta kirjasta, näköjään keksi samanlaisen otsikonkin kuin minä... (Pidätkö edelleen kirjasta vai onko mieli muuttunut?)

Kirja on helppolukuinen. Tarina ja kieli välillä jopa tuntuvat liiankin yksinkertaisilta, mutta kirjassa on omituinen taika, joka vetäiseen mukanaan ja kietoon siihen maailmaan. Minulle itselleni kävi niin, että luin kirjan puoli vuotta sitten lähes kerralla (se on mukavan lyhyt, alle 200 sivua) ja ajattelin aluksi, että tässäkö tämä oli... vai niin... eikö tämän kummallisempi? Mutta parin päivän päästä vaikutus pääsi päähän asti ja teoksen sanoma jysähti perille. Sen jälkeen olen välillä ottanut kirjan kirjahyllystäni ja selaillut sitä. Muistellut elämystä. Muuta en voi sanoa, että lukekaa se, ennakkoluulottomasti. Tuskin 30 miljoonaa lukijaa voivat olla väärässä? Tai sitten he ovat vain mainonnan uhreja.

Tänään siis luettiin toistemme tekstejä. Minä sain rutkasti hyviä ohjeita. Kieli oli kuulemma hyvää, mutta tarinassa ei ollut päätä tai häntää... hih. Olin kai yrittänyt ahtaa yhteen pieneen tarinaan liikaa kaikkea! Eikä tarinassa ollut onnistutta koukkua tai sitä pääajatusta. Onneksi käsikirjoittamisen opinnon alkavat ensi viikolla.

Essi kehotti minun tutustumaan Italo Calvinon kirjoihin tyylini perusteella. Lainasinkin heti Halkaistun varakreivin ja Ritarin jota ei ollut olemassa. Nekin näyttävät mukavan lyhyiltä kirjoilta. En jaksaisikaan lukea mitään mammuttiteosta.

Kaikilla meillä on ihan oma tyylinsä. Itse ihastuin Ninan Veikko Huovismaiseen tarinaan, jossa esiintyi joutsenia. Täysin vastakohtainen omalle tyylilleni, ja ehkä siksi se viehättikin. Niinhän se on, vastakohdat viehättävät. En itse osaisi sellaista kirjoittaa...

Heidi (taas)