Vai olemmeko mitään.

Lukeminen on ihme juttu. Siitä puhuminen on jotenki kummaa. Lukeminen on niin yksityinen ja intiimi asia - sehän tapahtuu nykyään pääasiallisesti meistä jokaisen pään sisässä - että sen paljastaminen muille ihmisille on enemmän kuin alastomuus.

Ymmärrän suun avaamisen hankaluuden. Kaikki eivät ole ekshibitionisteja.

Olen yrittänyt tässä pari päivää ilmaista sitä, miten tekstin lukemiseen vaikuttavat hyvin monet tekstin ulkopuoliset asiat. Tämä tänään mainittu paratekstuaalisuus on osa tästä - eli kysymys siitä, millä tavoin kirjan kansi, sisäkansi, mahdollinen takakansiteksti, kansikuvat, esipuheet, kansiliepeen kirjailijaesittelyt, joskus (aika usein) kirjoissa käytetyt muualta lainatut alkulauseet, ja muut kirjaan mutta ei varsinaiseen tekstiin kuuluvat tekstiosat vaikuttavat siihen, miten me lukijoina asennoidumme lukemaan sitä varsinaista tekstiä.

Koska kirjoittajana on hyvä tiedostaa, miten paljon tällaiset asiat vaikuttavat tekstin vastaanottoon.

Sitten voidaan laajentaa tämä kysymys tekstin/kirjan kontekstiin, eli sitä ympäröivään todellisuuteen. Nyt kun puhutaan lukemisen näkökulmasta tästä asiasta, tämä tarkoittaa ensisijaisesti lukemistapahtuman ympäristöä: missä mielentilassa olemme lukiessamme (olemmeko vihaisia, surullisia, rakastuneita jne), sataako ulkona vettä vai paistaako aurinko, onko kauhea kiire...
   Kontekstista puhuttaessa voidaan tarkoittaa myös sitä, missä ja milloin tietty teos on ilmestynyt: minkälaisessa historiallisessa tilanteessa se on kirjoitettu, ottaako se kantaa julkaisuajankohtansa tapahtumiin jne. Yksi lukemisen tapa on suhteuttaa teos sen tuottaneeseen historialliseen tilanteeseen - 1950- ja 60-luvuilla kehittynyt ns. marxilainen tai materialistinen kritiikki painottaa juuri tätä lähestymistapaa. (Huomenna juttelen enemmän näistä 1900-luvun kritiikin suuntauksista - uuskritiikki, marxilainen, feministinen, postkoloniaalinen, gender-tulkinnat jne jos tulee muita mieleen.)

No, mistä muusta ollaan juteltu? Vähän historiallisista lukutavan muutoksista. Miten tekstin maailmalähtöisyydestä (Korkean Kuninkaan ensimmäinen runotulkinta 'Peili ja naamio' -novellissa) on siirrytty kirjailijalähtöisyyteen (Kuninkaan toinen tulkinta). Tätäkin pyrin avaamaan hieman huomenna lisää, tiedän olevani usein hieman epäselvä ja moniselitteinen puhuessani.

Intertekstuaalisuudesta on kans vähän puhuttu. Mutta onko sillä sanalla? Se siis (minun käsityksessäni ainakin) on se, miten teksti viittoo muitten tekstien suuntaan. Eli se, miten teksti tiedostaa olevansa osa suurempaa tekstien historiaa tai tekstien merta; tiedostaa olevansa pisara tässä meressä ja tiedostaa oman paikkansa siinä. (Jos saatte käsiinne Salman Rushdien sadunomaisen kirjan "Haroun ja tarinoiden meri", lukekaa ihmeessä. Ihmeellinen kirja, joka on tästä juuri allegoria.)
   Tähän tietysti liittyy se, mistä juttelin Borgesin esipuheen yhteydessä, eli miten kirjoittaja itse sijoittaa itsensä tässä meressä. Kirjoittajan tarkoituksista ja mielestä on muutenkin helpompi ja yleistajuisempi puhua kuin tekstin tarkoituksesta tai tekstin mielestä, mutta siihen minä en oikein osaa enää taipua, olen sellaisen lukutavan oppinut.

Ja niin, siis siitä, että jokaisella ihmisellä on oma pää ja omat aivot jotka eivät ole kenenkään toisen aivot. Ja siten myös erilaisia näkemyksiä samoista asioista eli teksteistä tässä tapauksessa. Mutta voimme ymmärtää toistemme näkemyksiä vaikka olisimmekin eri mieltä, ja tämä on hyvä asia - juuri ehkä se asia, joka tekee ihmiselämästä ihmisen elämää. Täytyy vain opetella yhteinen kieli, jolla voidaan puhua omista näkemyksistämme.

Siitä pitää vielä muistaa mainita, että jos joku teksti tai kirja tökkii tosi pahasti, ei kannata pelkästään heittää sitä sivuun, mutta myös yrittää selittää itselle, miksi se tökkii. Kun lukijana selvittää itselleen sen, miksi ei halua jotain lukea, on helpompi välttää kirjoittajana samoja tökkimisiä.

Nyt pitää jatkaa tuota keskinäistä opetuskeskustelua.

Paavo