Kuva: Tuila Vuorinen
Aamulla jätän auton kotipihaan ja nostan repun selkään. Päätän kävellä koko matkan töihin: noin viisisataa metriä. Kävelen. Ajattelen: Nää on mun jalat.
Matka kulkee nostan jalkaa toisen eteen. Ajattelen: Tee työtä ja rukoile.
Liminkajoki tuossa, se on minulle annettu ohje minun mentorilta. Muistan sen aina joskus ja muistan sen nyt, on tehnyt takatalven, lunta on, maistelen sitä suussa: Rukoile.
Tee työtä ja rukoile.
Kävelen. Lunta on, tee työtä.
Ja rakasta.
Se on imperatiivi ja lumpsahtaa väliin ilman että ehdin ajatella, se vain tulee, kuten askeleet, kävelen ja olen melkein perillä jo.
Tee työtä ja rakasta.
Tee työtä, tuossa näkyy portti ja siinä lukee Lampimuseo, tee työtä kuten rakastat?
Rukoile.
Jätän sen pois. Muita ei näy missään.
Missään ei näy liikettä, ohi käy sellainen ajatus onko nyt vapaapäivä. Se on täysin mahdollista. Kuljen omissa maailmoissa. Eilen meni puoli tuntia ennen kuin osasin lukea mitä paperissa sanoo. En tajunnut etes puhetta.
Tarkistan rehtorin auton.
Rehtorin auto on pihassa. Tänään on töitä.
Kukaan ei kulje missään. Hiljaista on. Missä kaikki ovat?
Tee työtä kuten rakastat?
Kirjoita.
Kirjoita kuten rakastat?
"Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.
Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten. "
Avaan oven. Askeleet portaissa, heitän repun sohvalle ja katselen kahvinkeitintä.
Lumpsahdan työpöydän ääreen ja päivään, mutta yhä sijaitsen samassa ajatuksessa:
Olisiko se mahdollista?
Kirjoittaa, sillä tavalla?
(Ote Eino Leino: Hymyilevä apollo)
Essi
Kommentit