Tämän verran ehdin aamulla kirjoittaa kaunokirjoitusta vaaleanpunaiseen muistikirjaan. Olen pahoillani, kun en uskaltanut lukea heti pyydettäessä. Oli liian kesken ajatus. Näin kirjoitin, liian harvoin kappalejaoin, mutta en halua tästä enää sensuroida tai tähän niitä:

Mitä riisua? Ensin on takki, kaulaliina, vasen sukka. Pipo on jo taskussa. Ruumis pestään, kun se kuolee, hangataan puhtaaksi, jotta sen voi laittaa maahan tai polttaa. Sitten villapusero. Vasta kuolemassa ihminen on alasti, todella. Miten niin? Housut saa pois vasta puseron jälkeen, kun on henkselit. Puseron alla. En ole osannut käydä sen jälkeen saunassa. Tai ei, ei että en olisi osannut, en ole käynyt. Olkaimet alas hartioilta, nappeja ei tarvitse avata, vetää vain vatsan sisään, ja vyötärö valahtaa nilkkoihin. Minkälaiset alushousut. Lyhyet. Karvaiset sääret. Tuoralla oli pitkät kalsarit. Ei silloin kun kuoli, ei, silloin sairaalan kasvottomat vaatteet. Minä makasin Skotlannissa makuuhuoneen lattialla ja tuijotin ylös.

Kauhtunut paita ei enää yllä nivusiin. Vatsa on levennyt, kohonnut. Paisunut. Kaksitoistavuotiaana sairaalan housujen kuminauha alkoi kiristää, ja vatsa kasvoi navan kohdalta kahtia, ylempään ja alempaan. Nännipihat silminä niin torso on peilin edessä muodoton nuken kasvo. Paksut posket. Leuan alla vähän partaa.

Kun katson itseäni, olen yksin. Veljen ystävä sanoo saunassa läskiksi, myöhemmin ystävän tulevan avovaimon tytär huutaa perään: Possu! Iho laajenee, katson rajojani vain kun olen yksin.

On kesä, heinäkuu, lauantaiaamu. Katson Ruotsia joen yli, vähitellen alastomana. Vesi on tumma


...siihen asti ehdin, kun sanottiin: nyt seis! Mutta tämä, mihin juttu oli menossa, on kirjoitettu tännekin jo aiemmin, se Ylitornion juttu.

Dägä dägä. Eipä muuta nyt. Yritän huomenna kuvaukseen keritä.

Paavo