Tässä teille pätkä nimettömästä tarinasta. Tänään pakkasen valo on keltainen ja painava.

                   -------------------------------------------------------------------------  
Hyppelehtien on lyhyempi ja siinä se sitten on, oma pesäni ja siellä lämpöpeitto ja taivaskartta. Taivaan olen tutkinut aiemmin ja merkinnyt muistiin kaarteet laaksot suuret vedet ja pilvet jotka näkee vain ensimmäisten aamujen valossa.
Sellaista karttaa ei ole kenelläkään ja siksi sitä pitää suojella samalla kun myttystä. Kukaan ei tiedä minusta eikä taivaskartasta eikä lämpöpeitosta siksi saa laulaa tielläkin vaikka metsät kumoon, ei myrskypilvi tule tietäni katkomaan. Sitä kiinnostaa vain myttysen pieni ääni ja koti josta painavat unet itketään ulos. Sille kaikista pienimmällä on suurin voima sitä se pelkää, eikä tahdo että se kasvaa yhtään enempää. Se tahtoo kylmettää sen kodittomaksi ja niin pieneksi jäämytyksi että minun kädet ei yllä ympäri kodiksi. Myttynen hoitaa hyviä uniaan kaikki päivät pääksytysten, niistä voi leipoa makoisia muistoja kun ei oikeita ole ensinkään. Se on kertonut niistä minulle, silloin kun ensimmäisen kerran eksyin. Ne oli niin kauniita unia että minäkin tahdoin uneksia niistä ja vähäksi aikaa unohtui omat isommat kuvani, ne joista kerrotaan taivaskartoissa ja lämpöpeiton vekkiuurteissa.
Vekkiuurteet syntyvät kun unohtuneet karkaavat unineen peiton huomaan, piiloutuvat sen laskoksiin ja piirtävät viivaa ajastaan. Yksi piirto on yksi uurre. Niitä on jo aika monta. En ole uskaltanut laskeakaan kuinka monta, siihen ei sormilla olisi ihoa silittämään eikä peitossa kangasta.
Joskus se painaa, mutta ei ikinä liikaa. Siinä kannan niitä jotka opin tuntemaan sormenpäillä ja ne huokuvat siitä lämmöstä jonka annan kohta myttysellekin. Niin ei unohdu pieni, saa kaivertaa oman aikansa ja kannan sitä. Kannan sinne asti että taivaskartta loppuu ja loppuu sekin mille ei olekaan sanaa.






Minna K