Ne sanoo, että minä pelkään. Pelkään nousta tuolille ja huutaa, pelkään kuiskata vastaantulijalle jotain kaunista. Pelkään kirjoittaa rumuuden paperille. Pelkään olla se joka kuitenkin olen.

Ne sanoo minua nirsoksi, kaksi kertaa kuulin sen tällä viikolla. Kyse oli ruuasta. Söin äsken paahtoleipää kera tonnikalan ja italiansalaatin (porvariksi joku kuiskaisi), ja mietin, mitä minä sitten loppujen lopuksi uskallan. Paljonkin, uskokaa tai älkää. Olen ollut elokuusta lähtien yli 500 kilometrin päässä kotoa, ja nauttinut siitä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että se on paljon. Olen kirjoittanut ja elänyt täällä, tutustunut uusiin ihaniin ihmisiin. Se on hirvittävän paljon. Oppinut kirjoittamisesta, elämästä, ihmisistä ja itsestäsi erilaisia puolia. Se on melkein liikaa minulle. Mutta vain melkein, ja se riittää.

Istun Arvolan huoneessani. Ikkuna on auki ja kuulen, miten Liminkajoki solisee. En usko enää sen jäätymiseen tänä keväänä, mutta saattaa se sittenkin vielä yllättää. Tuo joki (täällä olevilla ihmisillä saattaa olla erilainen käsitys siitä, onko tuo joki, puro vai oja) on ollut aamuisin lämpömittarini. Liikkumaton vai matkalla, se paljastaa. Kertoo itse sen, mitä en lasin läpi tunne.

Luin äsken Lauran kirjoittaman blogitekstin, ja hymyilin. Lauran kieltä, lauramaista. Kirjoittaisi useammin, osaahan se. Huijaa itseään. Sanoo asioista tietävänsä ja sitten huijaa itseään joissain asioissa. Kyllä se tietää paljonkin, mutta sekin vähän pelkää.

Piti vähän luntata päiväkirjasta, mitä sitä onkaan tullut koettua ja nähtyä. Yksi asia on ihan pakko kertoa. Torstaina kun odottelin pyykkituvan ulkopuolella, tuuli toi lähelleni tuoksun, jota olin kaivannut. Ruohon. Ruoho, joka tuoksui vihreältä, kesältä ja vastaleikatulta. Ette tiedäkään miten hyvältä se tuntui. Siinä sitä haistelin ja ihmettelin hymy kasvoilla. Odotin ja tiesin, ettei kesä voi olla enää kovinkaan kaukana. Ihan tosissaan. Koko päivän on paistanut aurinko siniseltä taivaalta. Kesäksi nopealla vilkaisulla luulisi, jos olisi puut vähän erinäköisiä. Eivät ole pukeutuneet vielä.

Olen muuten kirjoittanut tätä tekstiä 1,5h. Pakkomielle säätää kaikkea muutakin samalla.

Melkein tasan kuukausi. Enää. Miten aika elokuusta toukokuuhun onkaan niin lyhyt? En minä halua jättää Arvolaa, Kivikoulua, Essiä, ihmisiä (Essikin on ihminen). Eipä tämä kaikki kyllä minusta koskaan lähde pois. Ja Taidekoulu on yleinen syy tehdä mitä tahansa. Hah, varokaa vain ihmiset. Taidekoululaiset on hirviöitä, pieniä hirviöitä.
Ja pienet hirviöt viihtyy sänkyjen alla.

Ne sanoo paljonkin asioita, mutta itseni minä tunnen parhaiten. Aika usein ne on silti oikeassa.

Tämä on ollut lintujen, pesien ja piilojen vuosi.

Marjaana