OIen kuunnellut suurten puhujien puhuvan alusta
ja lopusta
mutta minä en puhu alusta enkä lopusta.

Koskaan ei ole ollut enemmän alku kuin nyt,
enemmän nuoruutta ja ikää kuin nyt,
Eikä täydellisyyttä tule koskaan olemaan enemmän kuin nyt,
taivasta ja helvettiä enemmän kuin nyt.

Kiima, kiima, kiima,
maailman loputon, lisääntyvä kiima.
Tasa-arvoiset vastakohdat tulevat esiin pimeän suojista:
ainetta ja kasvua kaikkialla, loputtomiin seksiä,
identiteettien sulautumista toisiinsa, eroamista, sikiävää
elämää kaikkialla.

Turha selittää tarkemmin, niin oppineet kuin oppimattomat
tietävät sisimmässään että näin on.

Varmaakin varmempana, kuin mittaluodin avulla suoristettu
ja niskahirteen tiukasti liitetty pystypylväs,
vankkana kuin heveonen, täynnä rakkautta, ylpeyttä, sähköä
minä seison tässä, minä ja tämä arvoitus.

Sieluni on kirkas ja raikas ja kirkasta ja raikasta on kaikki
sekin mikä ei ole sieluani.

Jos toinen puuttuu puuttuvat kummatkin, ja näkymättömän todistaa näkyvä,
kunnes sekin muuttuu näkymättömäksi ja tulee puolestaan todistetuksi.

Walt Whitman,
lue loput uusimmasta Parnassosta. Suom. Markus Jääskeläinen.

Minäkirjoituksesta: Kirjoittaja tulee linjalle opiskelemaan kahta sanaa.
Ne ovat minä olen.
Näitä kirjoittaja opiskelee. Kun hän osaa ne, teksti sijoittaa itsensä maailmaan tavalla ja muodolla ja tekniikalla ja ajatuksella, josta voi vain uneksua, ellei ole juuri se ihminen, jonka näköinen on kasvoista ja jonka nimen tuntee ja se on oma nimi.
Minä ja Paavo ollaan erilaisia opettajia ja meidän vahvuus on meidän nimissä. Minun nimi on Essi. Ja olen mieltä että kirjoittaja kirjoittaa siitä, mistä hänen on kirjoitettava joka tapauksessa. Ei voi kirjoittaa Asioista, koska kirjoittaja itse tietää aina, mistä Asioista kirjoittaa kun kirjoittaa Asiastaan. Ei voi sanoa lapselle: Ei näin, leiki näin. Tämä on väärin. Mennä sotkemaan leikki kun lapsi on. Olla-verbi on kiinnostavinta mitä on. Se näyttää aktiiviselta aina paitsi silloin kun tekijä poistuu näkyvistä. Passiivissa olla-verbi on tahdoton, tavallaan lakkaa olemasta, siltä minusta tuntuu ja koska minusta tuntuu siltä se on silloin oikein.
Kirjailijaksi tulee, kun seisoo peilin edessä tarpeeksi kauan niin, että uskoo olevansa olemassa, kirjoittaa Ahti, muistaakseni. Minusta tuo peili on vähän kökkö vertaus. Mutta se on parempi kuin joku muu ihminen, jota täytyy tuijottaa uskoakseen olemassaolonsa itse. Peili on siinä mielessä hyvä. Minulla on joka huoneessa peili, totesi minun rakas kirjailijaystävä Kaisa, kun kävi. Ei ole makuuhuoneessa, sanoin. Mutta oli siellä, pieni, seinällä, mutta oli. Sitten kun ei tarvitse tarkistaa edes peilistä että on olemassa, tai ainakaan jatkuvasti tarkastaa peilistä, vasta onkin. Ei sillä että olisin itse esikuva sille. Minun tukka on huonosti. Tällä hetkellä se on arkkitehtoninen ja se on kampaajan vika joka oli itseään toteuttava. En pidä luovasta kampaajasta minä haluan että tukka näyttää joltakin, joka vain on, eikä ole esimerkiksi rakennuksenomainen. Ei saa leikata tukalle muotoa vaan antaa tukan olla.
Kirjoitus tapahtuu, kun ihminen tapahtuu.

Walt Whitman ja minä kirjoitetaan minusta. Mutta kun näin tapahtuu,
ihminen poistuu paikalta eli minä. Kokemus jää ja tunne ja ajatus ja niin pitää.
Siitä kaikki oleminen itää.

Essi, arkkitehtonisena.