Minä, Oskari ja Heidi päätimme lähteä Ouluun Cafe Milouhun, Musteklubin järjestämiin  neljänsiin Hallaus-julkkareihin. Heidi lähetti viestillä olevansa parkkipaikalla 20.00. Tasan kahdeksalta Kivikoulun pihalta tuttu auto kaarsi paikalle. Heidi kertoi olevansa aina siihen aikaa paikalla, kun oli sovittu.

Vain kerran väärästä risteyksestä ennen kuin sopiva parkkipaikka löytyi. Laura ehti viestillä kysellä Heidiltä, olemmeko jo paikalla.

Cafe Milou. Pienessä ulkoeteisessä haistoi baarin, tupakansavun. Meinasin kompastua pudotukseen, joka tuli yllätyksenä. 20cm korkea, takana olevakin kompuroi. Sisään astuessa näki ensimmäisenä Paavon. Pöydän äärellä muitakin, Ismo siellä päässä. Meidän Ismo.

Löydettiin vapaa pöytä siitä vierestä, Laurakin tuli paikalle. Pian (juomienhaku-reissun jälkeen) vaihdettiin pöytää, tulevat esiintyjät olisi kiva nähdä.

Taskulampun valossa säheltävät miehet. Paavo ja jotkut muut. Johtoja, paljon johtoja. Sekavuutta. Katseltiin, esitysten pitäisi jo alkaa. Joku kävi vetämässä valkoisen kankaan ylös: urheilun katseleminen loppui. Ja lopulta Paavo luovutti. Äänentoistolaitteet ei toimi, mikki on siis vain rekvisiittaa.

Sitten ne aloitti. En minä esiintyjien nimiä muista, mutta kyllä ne osasi. Lukea. Esiintyä. Olla. Mutta oltiin pubissa, ja ihmisillä oli paljon asiaa toisilleen ja olut tuopeilleen. Tärkeää asiaa.  Onneksi niitä pyydettiin ja käskettiin olemaan hiljaa. Siirtymään esiintyjän äänen tieltä.

Ismokin luki, kiitos. Vaikka se suloinen joulutarina väkisin vähän hukkui olutmaailman sumuun, niin kyllä Ismo osasi. Jälkeenpäin se sanoi, että sillä on esiintyjä-ääni erikseen.

Yritin sopeutua puolipehmeään penkkiin ja kovuudesta kylmään seinään. Katselin selkäätaputtelevaa halausta. Muistakaa taputtaa kaveria selkään, sanottiin. Meidän pöytään tuli jossain vaiheessa istumaan kaksi naista, toinen selitti hullua tositarinaa junavessasta. Me yritimme Heidin kanssa kuunnella hyviä repliikkejä, mutta tehtävä muodostui suhteellisen vaikeaksi.

Heidillä oli mukana kaksi runoa. Runo eräästä Helena Junttilan kuvasta sekä symbolirunoksi tehty Huutomerkki-runo. Meidän rohkea Heidi sai koko pubin täysin hiljaiseksi. Paavolla oli ennen lukuhetkeä Heidistä vain surullista kerrottavaa: Hän on äiti. Runojen jälkeen löytyi iloinenkin asia: Hänen runonsa on uudessa Hallaus-lehdessä. Eräs Huutomerkin jäsenistä kävi myöhemmin kehumassa Heidin runoja. Coca-colan voimalla Rouva Täsmällisyys saisi kyllä esiintyä useamminkin.

Minä kävin ostamassa Hallaus-lehden maailman huonoimmalta myyjältä. Ehken vain ollut kovinkaan kiinnostava asiakas. Ismolta ja Heidiltä pyysin siihen nimmarit. Nyt Heidin runon vieressä lukee "Marjaanalle lalalaa". Oli pakko alkaa laulella, koska Heidi muisti yhtäkkiä varmistaa, olihan lehti Lauran. Ei ollut.  "La" oli aika orvon näköinen siinä sivulla. (Myöhemmin Heidi puhui Lauralle, mutta käytti minun nimeä. Se oli sentään kuski.)

Heidin kiitettyä Paavoa, poistuimme. Varmistelin ulkona, että HIMiäkö ne siellä soitti stereoista. Ihmiset jäivät pubiin jatkamaan iltaa.

Päivä oli hyvä päättää saamaani tekstiviestiin: "Mikä ihme se oli se sivistyssana mitä me jankattiin eilen ja tännää. Se sävyero. Miksikä sitä sanottiin?" Essi, siinä nyanssissa on jotain vikaa.

Nyt tyttö toivottaa kaikille oikein hyvää Itsenäisyyspäivää.

-Marjaana-