Minulla on kummallinen on. Miksikö? Ruokailun jälkeen ryhdyimme omatoimisesti ryhmässä ideoimaan näytelmää jouluksi. Essi istui huoneessaan takki päällä ja kirjoitti tietokoneella. Kaksi nuorta naista tuli hiljaa eteiseen. Huomasin, mutta jäi tervehtimättä. Olen joskus hidas.

Jatkoimme näytelmän ideoimista. Jonkun ajan kuluttua vilkaisin uudestaan eteiseen. Nuoret naiset olivat siellä edelleen joko hyvin surullisina tai hyvin väsyneinä. Vaikeaa joskus erottaa väsymystä ja surua. Mietin, että miksei he eivät tule tänne sisälle valoon tietokoneiden ääreen tai nahkasohville istumaan. Mietin, että kävisinkö kysymässä, mitä heillä on mielessä, onko kaikki hyvin. Sanomassa, että tulkaahan tänne sieltä eteisestä.

Mutta sitten rohkeus petti. Enhän minä ole mikään sosiaalisesti taitava ihminen. En minä oikeasti osaa ihmisten kanssa puhua. Pelkäsin. Ajattelin, että ilmaisen itseni väärin. Että käsitetään väärin. Että pahastutaan. Ettei osaisi huoltani oikein sanoa.

En sitten tehnyt mitään. Istuin vain ja jatkoin näytelmän ideoimista. Jonkun ajan kuluttua he lähtivät pois, jonnekin.

Toivottavasti kaikki on hyvin? Tai melkein hyvin?

Heidi