Viikonloppuna näin erikoista unta. Suurta unta suoraan alitajunnasta. Katsoin tänään tarottejakin. Pitkästä aikaan ne keskustelivat minun kanssa. Luin runoja. Otin sen jälkeen luonnoskirjani ja kirjoitin seuraavan tekstin:

Luon itselleni nahkan, luut ja sydämen.
Hengitykseni käynnistyy.
Herään eloon.
Minä pärjään.
Näen huomisen auringon. Jo tänään.
Kosteus on tehnyt vesipisaroita ikkunan sisäpintaa.
Kylmä pusero ympäröi uuden ihoni.
Iho on herkkä, mutta vahva.
Se kestää.
Keskeytykset, mitätöinnin, pilkan, ymmärtämättömyyden.
Nahkani hymyilee.
Sydämeni tirisee kiinni uudessa selkärangassa.
Saan kiinni totuuden liepeistä.
Vaikka se nopea ja pitää piiloleikeistä.
Rehellisyys on rakkautta.
Rakkaus on rehellisyyttä.
Vedän totuuden sisälleni, uuden ruumiin sisälle.
Se virtaa varpaista sormenpäihin.
Soluni, sieluni, hengitykseni.
Tömähdän kokonaisena lattialle.
Menen sängylle makaamaan
luonnoskirjani ja kynäni kanssa.
Kynä raapii paperia.
Hengitän sanoja sisään ja ulos.
Äänettömiä vokaaleja ja konsonantteja.
Ne kulkevat ihoni alla.
Tärisen.
Auringon valo valuu himmesti hiekankeltaista makuuhuoneeni seinää pitkin.
Makaan punaisella peitoillani.
Lyijynpainoisena olemassa olen.
Sieluni lumihiutale pakkasessa.
Painan pääni tyynyyn ja katson eebenpuista afrikkalaisnaista yöpöydälläni.
Hän sanoo minulle: "Muista olla Sinä."
Sanon: "Anteeksi. Olen yrittänyt. Olen taistellut unohdusta vastaan."
Hän kuiskaa vielä hiljaa: " Jos sinä et muista olla sinä, kuka voisi olla?"
Hän on Hän.
Eebenpuisia rakkaudenrihmoja ilmassa.
Minä elän tänään tässä.
Mutta elän myös huomisen pehmeissä unelmissa tai viime kesän ruohon tuoksussa.
Liun ohi joulun tähtisateena ja astun läpi olemattoman seinän,
kuvitelman vuoden rajasta.
Minä lähden keväällä ja kohoan tuuleen.
Se kantaa minut kauas ja täyttää minut aina uudelleen.
Niin kuin aina tähänkin asti.

Heidi