Yksi yö koulun alkuun.

Koululaukku valmiina, siellä uusi vihko ja monta kynää.
Odotus, jännitys, paniikki.
Mitä jos en saa suustani saati kynästäni ainuttakaan järkevää lausetta.
Mielessäni kuva: hiippailen kivikoululle kymmenen silmäparin tarkkailessa. Entä jos ne kiusaa ja nauraa eikä kysy leikkiin eikä halua istua ruokailussa samaan pöytään.

Valvon väkisin vaikka ei valvota, kirjoitan päiväkirjaan peiton alla: ihanaa, koulu alkaa, olen innoissani, se on kuin pehmeä luiskahdus lämpöiseen pesään, kotiin. Alitajunta uskoo mitä sille sanoo, kuulema.

Kouluaamu.

Herään tuntia ennen kelloa, ei väsytä vaikka valvoin neljä tuntia vaille vuorokauden. Juon kahvia, oksettaa.
Puolen tunnin automatkan höpötän hermostuneesti puolitutuille kyyditsijöille, hihitän ja vähän vapisen.
Tuolla se on. Tuolla ne on. Portaat, ovi, kop kop.

"No hei! Kivaa kun tulit.. mutta sinussahan näyttää ainakin virtaa olevan!"
Ope näyttää lämpöiseltä, Kirjoittajat näyttää lämpöisiltä, Kynä ja Vihko tuntuu lämpöisiltä.

Tihkuu vettä ja yhtäkkiä ei ole enää paha olo, nahkasohvan kuoppa on oikeastaan minulle ihan hyvä ja sopiva.


-Minna K-