Istun kotona tietokoneella. Lapset nukkuvat. Mies on Oulussa tapaamassa vanhoja luokkatovereita. Minä olen päättänyt tehdä nyt sen pakollisen runoanalyysin Ismon runosta. Se pitäisi palauttaa syysloman jälkeen Essille. Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki. Yritän päästä kirjoitusvireeseen kirjoittamalla tänne jotain. Me lähdemme ajelemaan kohti pohjoista heti viikon alussa. Kirjoittaminen jää vähäksi aikaa. Alkaa kokeminen.

Kirjoitin perjantai-iltapäivänä Mukan kirjasta "Kyyhkynen ja unikko" neljän sivun pohdinnan. Minähän olin torstaina poissa lasten flunssan takia. Silloin kuulemma käytiin läpi tuo kirja. Minun piti siis tehdä pohtiminen kirjallisellisesti. Siitäkin Essi jupisi jotain, että se olisi pakollinen suoritus. Ihan mukavaa, että taidekoulussakin on jotain tehtäviä, jotka on pakko tehdä. Muutenhan täällä on rentouttavan vapaata. Tosin vapaus tuo paljon vastuuta.

Istun siis tässä ruskeassa vanhassa kirjoitustuolissa olohuoneessani. Yhdessä pienessä seinälampussa palaa valo selkäni takana. Televisio on kiinni. Näen ikkunasta takapihan. Se on täysin musta ja arvaamaton. Ei pihavaloja. Ei kuutamoa. Ei ohikulkevien autojen valokiiloja. Kuulen vain tietokoneen keskusyksikön hurinan, näppäimistön naputuksen ja satunnaisia tuhinoita lastenhuoneesta.

Jos oikein tarkkaan kuuntelen, voin kuulla koiran raskaan hengityksen, joka voimistuu välillä kuorsaukseksi. Voin jopa kuulla kuinka se herää, hyppää lattialle ja kävelee juomaan vettä. Sen kynnet kopisevat lattiaan. Kuulen kuinka suuri kieli latkii loiskivaa vettä. Mutta nuo kaikki äänet ovat vain muistoja. Meillä ei ole koiraa. Mutta meillä oli vielä pari vuotta sitten koira, narttubeagle Nadja.(tässä esimerkkikuva beaglepennuista) Se söi mitä vain. Pentuna se söi kaksi nahkasohvaa ja keittiön lattian. Ihan totta! Nadja rakasti myös pupuja. Sehän oli jäniskoira. Parasta mitä se tiesi oli tuore jäniksenjälkien haju kosteassa metsässä. Nadja oli myös erittäin ihmisrakas. Se tuli syliin. Kaipasi seuraa ja läsnäoloa. Mutta se vaati myös paljon liikuntaa ja virikettä. Nadja oli kova haukkumaan. Se meni ihan hulluksi, kun tuli vieraita. Se oli aivan mahdoton jääräpää! Siitä lähti karvoja ja se toi kuraa sisälle taloon. Mutta kuitenkin se oli samalla ihana ja suloinen. Minulla ja Nadjalla oli viha/rakkaussuhde. Nadja jumaloi miestäni ja mieheni jumaloi Nadjaa.

Miksi meillä ei ole enää koiraa? Nadja sairastui niin vakavasti, että se piti lopettaa. Minä huokaisin helpostuksesta, mutta huomasin kuitenkin kaipaavani sitä. Poltin kynttilää keittiön pöydällä ja itkin. Yllätin itsenikin...

Mutta toista koiraa en enää halua. Ei kiitos. Kissa voisi olla parempi vaihtoehto, mutta sitten joskus 10 vuoden päästä...ehkä.

Lämmitellessä tulikin kylmä. Tuleekohan siitä runoanalyysistä mitään... (huoh)

Heidi