Ismo kirjoitti muutama päivä sitten heränneensä. Minä heräsin tänään, joten huomenta vain. En tiedä, kauanko pysyn hereillä, mutta oli kiva herätä. Enkä taida viitsiä enää toistaa herätä-sanaa missään muodossa tässä tekstissä...

Aamu alkoi ihanasti kuuntelemalla Essin onnea. Tuli kiva olo ja teki mieli kuunnella lisää sitä iloa. Sitten luettiin Wislawa Szymborskaa, saatiin fakta-tietoa venäläisistä nimistäkin. Luettiin yhdessä, toisillemme, runoja. Tuli niin hemmetin hyvä olo ja halusi vain jatkaa sitä ainakin ruokailuun asti ja pidempäänkin, halusi kuunnella ja kuunnella ja kuunnella. Ne kyllä laittoi minutkin lukemaan, ääneen, kaikkien edessä. Kääk. Ääni varmaan tärisi. En minä oo esiintyjä, sellaiset tilanteet on hirveitä. Sitten kuitenkin tykkäsin hirveästi, kun Maija pyysi lukemaan hänen valitsemansa Wislawan runon ja kysyi, tulenko vitosella lukemaan hänelle iltasatua. Kiitos Maija, tuosta lauseesta pidin.

Minä olen-tekstiä oli kiva kirjoittaa. Lydänköhän tästä päivästä yhtään mitään huonoa sanottavaa? Tuskin, eikä päivä ole vielä edes lopussa. Kävin kirjastossakin, lainasin Wislawan Ihmisiä sillalla-runoteoksen. Tuijotin sitä runohyllyä ja halusin ottaa kaikki kirjat siitä mukaani, vaikka tiedän, etten olisi lukenut niitä. Tuon kyllä ajattelin ihan oikeasti lukea, ja ne Tabermannin runokirjat myös, mitkä viime viikolla otin. Siinä hyllyä katsellessa taisin herätäkin, en minä tiedä. Oli vaan kiva olo. En sitten osannut latteammin sitäkään sanoa...

Essi muuten mainitsi repliikkipäiväkirjasta. Pidin sellaista tavallaan koko lukioajan, täälläkin olen kirjoittanut lauseita ylös. Tulee kyllä takerrettua vain niihin hauskoihin juttuihin yleensä, on minulla kotona pienessä kirjassa niitä ylhäällä. Nyt niitä lauseita löytyy sitten ties mistä vihonreunasta. Ja tämä romaani saa luvan päättyä just tähän.

Marjaana