Essi.
Nomitä.
Kirjotanko nyt.
Mitä.
Ylös.
Minkä.
No tän.
Hä.
Tän.

Katson sitä. Mitä se puhuu.

Tän kokemuksen.

Katson sitä.
En ymmärrä mitä se puhuu, suu käy. En kuule.

Essi.
Nomitä.
Tän, että miltä nyt tuntuu.
Ai no jos, jos-

On se tosissaan.
Ottaa luonnoskirjansa ja  rupeaa kirjoittamaan ja  sen kaveri joka on myös minun oppilas, siinä vieressä kirjoittaa myös.
Puistelen mielessäni päätä. Ajattelen että pitää olla kohta puhekuntoinen kun kritiikki jatkuu. Ajattelen että taidekoulu tekee hirveitä ihmiselle tai että miksi en kestä tällaista särkymättä.
Uh-huh. Kasimirin performanssi oli kova juttu. Se ilman muuta on vuoden taidetapaus, joka jatkuu yhä. Performanssilava makaa koskemattomana paikallaan päärakennuksessa. Kun kohta työpäiväni loppuu, kävelen lavan äärelle ja alan liittää lasisia pullonsirpaleita itseeni takaisin kiinni, minun ihostahan ne on pois kaikki, minua ovat.

Kun käy niin että kohtaa hyvää taidetta
ei sitä halua purkaa
eikä analysoida
eikä ymmärtää.
Kaikkein vähiten ymmärtää!
Sitä haluaa vain olla ja istua.

Tänä vuonna samaan ovat yltäneet kohdallani Nabokov, Kasimir ja Saision Pienin yhteinen jaettava kaupunginteatterilla. Lähdettiin töistä pois ja miestaiteilija Heinonen rupesi lausumaan runoutta kun kerta pyysin. Keskeytin.
Lopeta! Hyi se on Taidetta, lopeta hyi Paska!

Miestaiteilia Heinonen lopetti eikä ilmaissut ärtymistään, on sen verran kiltti.

Uh, niin kuin olisin ylensyönyt. Kylläinen olo, ähky ihan.

Tarina kertoo että oli tämmönen tanssitaiteilija, joka hakattiin oikein pahasti Otto Karhin puistoon. Tanssitaiteilija huusi henkitoreissaan poistuvalle miesporukalle: "Tää on vaan hyvää matskua!"



Essi