Berliini ensi maanantaista lähtien.
Kauhuissani mykkä kamala huuto kävin eilen Oulussa ja olin seota joskus on sellaisia päiviä ja nyt pitäisi kestää vähän isompi kaupunki. Hyvinpä olet asiasi järjestänyt, soimasin itseäni ja  helskyttelin taiteilijaresidenssin avainta taskussa. Taidetoimikunnan ihminen oli kiltti ja tuli keskustaan tapaamaan minua koska en osaa kovin hyvin ajaa autoa, varsinkaan Intiöön. Lupasin sille palkaksi jäätelön. Se nauroi siihen puhelimessa kuin lapsi. Ei olisi tullut muuten, mitä eroa on palkinnoissa aikuiselle ja lapselle, ikä ei ole mitään.
Iloiseksi tekevät asiat ovat tuolla tavalla kaksinapaisia minulle lähes aina: Menen kohti ja samalla huudan kauhua.
Luin eilen Astrid Lindgrenin, edesmenneen, haastattelun Eevasta. Hän kertoi poikkeuksellisesti eläneensä oikein onnellisen lapsuuden. Sitaatti meni jotakuinkin: "Isäni ja äitini olivat onnellisia yhdessä. Kun saa elää elämänsä aidosti onnellisen ja iloisen ihmisen lähellä tuntee lapsikin väistämättä suurta lämpöä ja iloa."
Onnellisuudesta filosofi Timo Airaksinen, juuri vaimonsa Eiran hautaan saattaneena kertoo samassa lehdessä että se on tila, josta ei halua päästä pois. Claes Andersson määrittelee mielenterveysliiton Onni-teoksessa oman onnensa (sitaatit muisteluita ja Eevat vanhoja, muistaakseni helmikuun numero, kai se meni onnellisuusteemassa tai sitten etsin sitä kaikkialta.)
Claes: Onni on sitä että haluan olla juuri tässä juuri sinun kanssasi juuri tässä hetkessä näiden yhteisten lastenlasten kanssa.  Lukea tätä kirjaa,  astua iltaisin tätä yhteistä taloa ja rantaviivaa. Sitä on onni.
Lindgrenin haastattelu helpotti minua.
Voin olla hyvä vanhempi, jos sallin itselleni onnen.
Se on itse asiassa minulle ainoa tapa olla vanhempi itsekeskeinen egoistinen oman ilon tavoittelija kun olen. Nyt se on ääneen sanottu. Onnellisen ihmisen lähellä lapset ovat onnellisia ja iloisia. Lämpö luo lämpöä. Minun äiti ja muu seurakunta lähipiirissä jaksavat muistuttaa siitä kuinka minun pitäisi enemmän "hoitaa lapsia ja kotia" ja vähemmän kirjoittaa.
En käsitä tätä. Olen salliva kuunteleva läsnäoleva ja iloinen äiti jos kirjoitan.
En osaa olla jouten! Se on minulle vieras olomuoto. Mikäli lepään, se on työtä aina. Kirjoittava kollega ymmärtää mistä tässä on kysymys. Miksi sitten mielessäni olen rakennellut puolustuspuheita elämäntavastani itselleni, juuri tuossa kun laskin lapset tarhaan ja tulin itse työpöydän äärelle. Jäi paha mieli  siitä etten loikoile patiolla lasten kanssa vaan pohdin ihan kohta romaanin kehystä, että riittääkö myyttinen & psykologinen vai laajennanko sitä yhteiskunnallisempaan suuntaan.
Hmph.
Kaksinapaisuutta.
Kaksi onnea. Kaksi lasta. Kaksi työtä. Kahta asiaa rakastaa yhtä aikaa vimmalla aina.
Oi ahdistusta! Minä olen Jumalan rakastama.
Antaa minulle molemmilla käsillä joka päivä, antaa tuon ja tuon.
Molemmat antaa, pojan ja tyttären. Antaa toisen työn jota rakastan ja sitten vielä toisen. Jota rakastan. Ajoin autolla tähän ja siinä ajaessa tunsin että tuossa rintalastan alla on tunne, ihan saatavilla.
En haluaisi olla muualla kuin tässä ja nyt, tässä hetkessä, tällä tavalla. Elää näin. 
Mikäli jaksan vielä vähän pinnistellä, ehkä...
Ehkä elämäntapa lopulta kantaa niin ettei sitä enää tarvitse perustella kenellekään.


Essi