Olen matkalla draamattu-kirjan julkistamistilaisuuteen. Osoite on uusikatu 21. Asuin viisi ensimmäistä vuotta 2000-luvulla Oulussa, enkä muista yhtään minne se kartalla sijoittuu. Ydinkeskustan parhaimmat rakennukset olivat pääkirjasto ja rautatieasema. Sinun kaupoista löytyy puolestaan uskottavin ruokakesko; luomudraamaa ja viherpiipertäjiä. Televisiota en ole omistanut kolmeen vuoteen. Sitä raamattua ei ole ikävä.
Epätoivoisesti yritän muistella missä törmäisisin infopisteeseen. Rotuaarilla viehkeä nainen pysäyttää minut. Hänellä on siniset liivit. UNISEF. Feissarit ovat kevään siivillä laskeutuneet kadulle.

-         Olisiko hetki aikaa?

Kaivelen kännykän esiin takin taskusta.

-         Eiköhän sitä sen verran oo. Kahdelta vaan pitää olla eräässä tilaisuudessa.

Nainen katsoo suoraan silmiini hämmästyttävän tunteen oloisesti, lähes lasittuneesti. Jotain erikoista kiiltoa on hänen näkötavassaan. Käyttääkö nainen mahdollisesti piilolinssejä? Avuliaasti minulle kerrotaan järjestön toiminnasta ja kohteista, joihin lahjoittajien summat tänä vuonna priorisoidaan.

-         Oletteko kiinnostunut tukijäsenyydestä? Se ei sido pysyvästi mihinkään. Erota voi tarvittaessa.

-         Kyllähän minä, vaikka olenkin opiskelija – Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla. Saanko kaavakkeen mukaan?

-         Ei ole sellaista mahdollisuutta.

-         Voiko sen täyttää netissä?

-         Se pitäisi täyttää henkilökohtaisesti paikan päällä.

-         Vai niiiin.

-         Täytänkö minä vai haluatko itse kirjoittaa?

-         Itse voin kirjoittaa (ui jui).

Naisella oli suorat vaaleat hiukset, jotka harrastivat pientä leikkiä heikohkon tuulen kanssa. Aivan valtoimena en päässyt yli olkapäiden kipuavia kudelankoja näkemään. Aurinko vilkaisi kelloaan ja hennasi jakauksen molemmin puolin…

-         Onko järjestöt ennestään tuttuja?

-         On, olen jäsenenä Suomen luonnonsuojeluliitossa… ööö amnesty, greenpeace, biodynaaminen yhdistys, maan ystävät. En muista muita.

-         Maan ystävistä en ole kuullutkaan.

-         Se on englanniksi friends of the earth, kansainvälinen järjestö sekin.  

Avonaisin silmin herkät katseemme vuorottelivat keskenään. Välillä haparoin Rotuaarin katukivetyksiä, ihan vain peittääkseni lievää ihastumistani. Turvauduin täyttämään yhteystietojani (voihan pojat, että teki mieli kysyä häntä treffeille).
Joka lihas ladattuna pidätin hengitystäni. Näykin huuliani suun sisäpuolelta. Suurensin palan taivasta mielessäni. Kuljetin kieltäni pitkin hammasrivistön sisälaitaa ikään kuin tuoksut huulilleni juomaan tulevat. Iski syvänkaunis hetki, hapusin viimeiseen asti hiottua lyriikkaa.
Sisälle rakkauteen revin sydämeni; en ollut toipunut edellisestä suhteesta. Sanat tipahtelivat suustani vatsanpohjaan. Hiljainen talo hautautui käteeni. Sisimmässäni oli kiinteä ymmärrys upeaa vangittua eläintä kohtaan. Palautin lapun siroon käteen.

-         Kiitoksia.

-         Tunnetko yhtään Oulun kaupunkia?

-         Joo.

-         Osaisitko selittää missä on paska kaupunni graffiti?

-         Se on siellä Piccolonpuiston lähellä. Valkea talo ja taksiasema ihan vieressä.

-         Ahaa siellä, eiköhän se löydy.

-         Löydätkö varmasti? Voin lähteä kyllä näyttämäänkin.

-         Kyllä se löytyy. Kiitos (ai että teki gutaa itsetunnolle!)

Voihan pojat että toivuin, kun sain kirjoitettua tämän. Eihän näillä opiskelijan tuloilla varaa ole mihinkään, mutta olen nyt sentään myös Unisefin rauhanlähettiläs. Perkele! Syön vaikka jäkälää kaksi päivää viikossa, kunhan voin toteuttaa jumaluuttani; joka on tahtoa kaikenkattavaan rakkauteen. Ikivanha meren huokaus rakenna.

petri