Ahdistaa. Koko viime viikko meni ahdistuessa ja nytkö aloitan tämänkin viikon samalla lailla? Ei jaksaisi. Eniten taitaa ahdistaa kirjoittaminen. Tai siis se, etten ole kirjoittanut, enkä saa tekstiä ollenkaan mihinkään. Missään muodossa. Toivoin perjantain antavan jotain uutta ideaa ja näkökulmaa, mutta se tilanne oli kyllä ihan väärä minulle. En mä osannut olla.

Tuo ihminen vieressä tahtoisi auttaa, kyllä minä sen näen. Mutta miten auttaa ihmistä, joka vain tuijottaa paperia kynä kädessään, heittää sitten kynän pöydälle ja poistuu huoneesta? Ei auttanut se, että yritti heittää minulle sanoja tai muistoja viikonlopusta. Kun ei niin ei.

Ajattelin viikonlopuksi poistumisen paikalta auttavan. Se auttoikin siinä mielessä, että oli hyvä olla. Ainakin suurimman osan ajasta, ei siis ahdistanut se, että olisi pitänyt kirjoittaa. Annoin asian vain olla, unohtua. Nyt pitää palata arkeen, mutta kun kuvapäiväkirjankin käteenottaminen tuntui raskaalta. Ääh. Juuri kun oikeasti tahtoisin kirjoittaa. Kyllä mä vielä, mutta ei näköjään nyt. Mietin, mistä ovista te olette jutelleet. Mietin hieman omiakin ovia. Suljettuja ne on. Liminkaan avasin oven, mutta taisin laittaa sen jo melkein kiinni. Vahingossa? Tahallani? En tiedä. Se on nyt puoliksi auki, pääsen kyllä vielä sisään. Astuin jo vahingossa ulos, se oli oikeasti vahinko.

Täällä tuoksuu ruoka. On se hyvä, ettei ruokahalu katoa mihinkään, vaikka sanat onkin kadoksissa.
Kyllä tää tästä. Tönäiskää mua vaikka vähän.

Marjaana