Taiteilen apurahalla, jota en ole vielä saanut.
Eikä apurahaa ole paljon, siis ollenkaan riittävästi (arvoisa Läänin Taidetoimikunta).
Mutta sitä on. Vähän.
Mulla on kiire pois tästä koneelta joten teen näin merkinnät:
- Vapaus sopii mulle, kunhan tapaa hauskoja ihmisiä joiden kanssa saa nauraa joka päivä.
- On ostettava uudet talvirenkaat jos Stop-merkin takaa liukuessani jotakin olis huvittanu ajaa minut paskaksi se olisi juuri onnistunut olin Kuolla.
- Etsin näytelmän tiedostot aamulla ja huomasin että sen parasta ennen -kirjoituspvä lähestyy uhkaavasti. Mulla on harvoin omia ajatuksia mutta tämä on omani. Kirjoituksilla on ilman muuta aikaraja. Kysymys, tai joku joka kirjoittamiseen ajaa, vanhentuu auttamatta. Näytelmä on hauska, se jota kirjoitan. Sitä on noin sata liuskaa. Sen ongelma on siinä että se on ensimmäistä näytöstä noin kolme neljäsosaa juonesta. Sellainen ei käy. On tehtävä jotain ja pian, sillä näytelmä pilaantuu käsiin. En enää ole kovin kiinnostunut sen kysymyksenasetteluista.
Tukka on uusi.
Perjantaina Kuusamoon pokkaamaan apuraha, kesällä Berliiniin residenssiin tekemään kirjoitustöitä.
Pakkasta on. Unelmoin käveleväni kirkolle vielä tänään. On yksi solmu päässä ja se pitää avata.

Minä tykkään minun ammat(e)ista!

Rauno paransi minun päivän. Se on näytelmän henkilö ja ihan älytön kaveri, perse-enkeli.

Olen vakaasti päättänyt lopettaa itsestäni puhumisen kolmannessa persoonassa, mitä lapsiini tulee.
Katotaan.
Tässä nämä, yhä hengissä kiitos Jumala. Kiitos.

Essaus