Ote työskentelypäiväkirjasta. Lauantai, sejase maaliskuuta 07.
Näkemisestä ja kuulemisesta:
Minulla on silmät nähdä ja korvat kuulla.
Enkä näe mitään enkä kuule.
Yritän puhua sinulle: Sinä et kuule mitään.
Yritän kuunnella, sinun suu käy, sinä puhut: En kuule, mitä.
Ilolla kirjoittaminen on kirjoittamista ilman kontrollia. Minun ei tarvitse pelätä omaa tekstiäni. Minun ei tarvitse ajatella mitä siitä on tulossa. Minun on vain kirjoitettava ne kirjaimet, jotka ovat tulossa, sillä ne tulevat joka tapauksessa, joko pelolla tai ilman. Ilolla kirjoittaminen pitää tekemisen hapekkaana. Parasta on että kirjoitan lopulta hyvin, jossain vaiheessa. Milloin, sillä ei ole mitään väliä.
Nyt kirjoitan kaiken, mikä tulee. Jossain vaiheessa olen kirjoituksesta kuiva eikä kirjoitusta enää tule. Siinä vaiheessa alan lukea mitä olen kirjoittanut ja arvioida, mitä siitä voisi tulla vai voisiko mitään. Joka tapauksessa luulen, että tämä paljon kirjoittaminen joka minusta on tulossa (sanoja on tulvaksi asti!) tulee tekemään minulle hirveän hyvää.
Eilinen teki minulle kipeää. Repliikit olivat hirveitä. Tekee pahaa saada tietää kaikki, mutta jos haluan tietää kaikki, minun on kirjoitettava (tunnen jo nyt miten tämä hyvä olo alkaa levitä, kirjain kirjaimelta).
Olen pohtinut Durasia ja Kilpeä ja ketä vielä. Joku naiskirjailija se oli myös. Duras kirjoitti itselleen talon, johon "hänen oli muutettava kirjoittaakseen."
Kirjoittamisen paikka on hirvittävä, yksinäinen tila jossa näkee ja tuntee kaiken. Ymmärrän täysin miksi niin moni jättää astumisen ensimmäiseen huoneeseen, käväisee eteisessä ja kävelee sitten pois. Kävelee heti pois, kun alkaa tehdä kipua. Tämä pätee muuten vähän kaikkeen: Ihmisiin ja huoneisiin myös. Ilo kylvää, suru synnyttää, Blake kirjoittaa, ja se on kyllä totta!
Kunpa se ystäväni joka nyt suree ja tekee kipua, ymmärtäisi tämän. Voiko tunteeseen luottaa, hän kysyi ja vastasin heti, että ei. Mutta olin väärässä. Kyllä tunteeseen voi luottaa, se on ristiriitainen, se reagoi kyllä, kun sitä satuttaa, ja siksi vie ensin luo ja sitten pois. Ja jatkaa tällaista epävireistä ristiriitaista kulkuaan: Mutta tunteeseen voi luottaa; Sen estäminen on mahdottomuus.
Joko alan päästä romaanini luo.
Minun käy niin sääliksi ihmisiä siinä: Miksi ovat niin yksin, taas.
Ote on päiväkirjasta ja siksi raastan itseäni tässä.
Joudun usein, joka päivä, tekemään leikin tai kaksi pitääkseni pelon loitolla. Lauantaina löysin ilon. Se on kevyt ja nopea eikä välitä paskaakaan kenestäkään. Edes minusta. Se tuntuu keveytenä ja nopeutena ja lämpönä. Eilen ostin keittiötä koristamaan kimpun keltaisia tulppaaneja. Se maksoi, mutta paskatpa minä siitä, oikein uhoan, ostanko toisen kimpun, tulvii koti keltaisia kukkia.
Tunnen keveyttä jäsenissä. Kun ilolle antaa tilaa, se nielaisee.
Kommentit