Suunnittelin mielessäni blogikirjoitusta matkalla kotipirtistä kivikoululle.
 Taivas on pimeä ja tähdet erottuvat selvästi. Ilma on sopiva kaikkeen, pimeä pukee Liminkaa ja mitä   tahansa paikkaa hyvin, pidän sitä turvallisena.
 Avaan oven. Astun koululle. Siellä on uudet taulut. Hannu Lukinin tyttöposeeraus on kooltaan noin kaksi  ja puoli metriä vaakasuoraaan, yksi ja puoli pystyyn. Tyttö esittelee takapuolta.
 Aloitan salin ovelta:
 "Ei jumaaaaaa..."
 Pojat nauravat. Tuoksuu pitsa.
 "Jumalauuuuta."
 Katson persettä.
 Se on iso.
 Sen alla on työpiste.
 Työpiste on Jari Mannisen.
 Katson Jaria.
 Katson persettä seinällä.
"Jari," sanon.
 Poikapoppoo on tukehtua pitsaansa. Katsovat telkkaria paitsi Oskari joka katsoo ruutua.
 "Jari."
 Jarin hartiat pomppivat.
 "Nomitä."
 "Pystytkö sinä tekemään töitä."
 Poikaparan kone on juuri tytön haarovälissä. Sen kokoinen takamus että sen alle mahtuu, haarojen   väliin,  tietokone ja poika.
 "En minä valita."
 Katselen seinää. Ei jumalauta.
 Kädet nousevat lanteille, sellainen asento.
 "Ei jumalauta..."
 "Yhtä persettä..."
 Kävelen työhuoneeseen. Kun tulee työhuoneesta ja katsoo isoon luokkaan, näkee perseen.
 Menen takaisin Jarin luo. Sohvalla on Heidi.
 "Tunnetko sinä olosi loukatuksi naisena."
 "En."
 Puhuu nyrkkiinsä eli valehtelee.
 "Jari."
 "Nomitä."
 "Pystytkö sinä tekemään töitä?"
 "Saa nähdä millaisia kirjoituksia tulee," joku pojista sanoo.
 "Saa nähdä millainen vuosi tulee," sanon.
 "En minä valita," Jari sanoo.

 En muista mistä minun piti kirjoittaa. Kai kirjailijatapaamisesta vasta, Pauliina Vanhatalon toisesta   romaanista. Se ensi kertaan.
 Miksi, kun katson taulua, katson aina vain Persettä?


Essi